Kuinka korkealle François oli arvioinutkin Buckin, näki hän kuitenkin, ennenkuin päivä oli kulunut pitkällekään, ettei ollut kylliksi antanut arvoa hänelle. Heti oli Buck perehtynyt uuden asemansa velvollisuuksiin ja kun tuli osoittaa arvostelukykyä, ajatella nopeasti ja toimia ripeästi, näyttäytyi hän olevansa Spitziäkin etevämpi. Ja kuitenkaan ei François luullut näkevänsä koskaan tämän vertaista.
Varsinkin lakien säätämiskysymyksessä ja niiden noudattamisessa osoitti Buck omaavansa hallitsijakykyä. Dave ja Sol-leks eivät ensinkään välittäneet päällikönvaihdosta. Se ei kuulunut heille. Heidän velvollisuutensa oli vetää, vetää kaikin voimin ollessaan valjaissa. Ja niin kauan kuin ei mikään häirinnyt heitä heidän työssään, eivät he ensinkään kysyneet, mitä muuten tapahtui. Hyväluontoinen Billee seurasi ketä hyvänsä, joka vain piti hyvää järjestystä. Mutta muut koirat olivat tulleet vähän rajummiksi Spitzin viimeisinä aikoina, ja olivat aika hämmästyneet nyt, kun Buck piti heitä ankarassa kurissa.
Lähinnä seuraavaa Pikeä, joka ei juuri koskaan tehnyt enempää kuin oli pakoitettu, ravisteli Buck laiskuudesta lukemattomat kerrat ja ennen päivän loppua veti Pike innokkaammin kuin koskaan ennen koko elämänsä aikana. Ja Joea — sitä jöröjukkaa — kuritti hän kelpolailla samana iltana, seikka, mikä ei vielä koskaan ollut onnistunut Spitzille. Mutta Buck kaatoi hänet aivan yksinkertaisesti ruumiinsa painolla ja sitten kuritti, kunnes tämä lakkasi puremasta ja alkoi vinkua ja valittaa.
Valjakon yleinen henki parantui äkkiä. Koirissa uudistui jälleen niiden entinen yhtenäisyydentietoisuus ja ne ravasivat niin täsmällisesti kuin olisi työssä ollut yksi ainoa vetäjä. Rink Rapidsissa ostettiin kaksi uutta kotimaista koiraa, Teck ja Koona, ja into, jota Buck osoitti niiden opettamisessa, sai Françoisin suuresti hämmästymään.
"Ei ikinä ole ollut sellaista koiraa kuin Buck!" huudahti hän. "Ei, ei ikinä elämässä! Vieköön minut susi, jollei se ole tuhannen dollarin arvoinen! Vai mitä? Ettekö ole samaa mieltä, Perrault?"
Ja Perrault nyökkäsi. Hän uskoi saavuttavansa ennätyksen, se kävi varmemmaksi päivä päivältä. Tie oli oivallisessa kunnossa, hyvin poljettu ja kova, eikä satanut uutta lunta, joka olisi saanut aikaan vastustuksia. Eikä pakkanen ollut erittäin kova. Lämpömittari osoitti viisikymmentä astetta kylmää, jota kesti matkan loppuun. Molemmat miehet ajoivat ja juoksivat vuoroon ja koirat pidettiin tasaisessa ravissa harvoine pysähdyksineen.
"Kolmenkymmenen penikulman virta" oli jäätynyt verrattain laajalta ja vahvaan, ja nyt tarvitsivat he yhden ainoan päivän kulkeakseen saman matkan, joka mennessä oli vaatinut kymmenen päivää. Yhteen menoon taivallettiin koko kuusikymmentä penikulmaa — Lake Le Bargen alipäässä White Horse Rapidsiin. Yli Marsin, Tagishin ja Bennettin — seitsemänkymmentä penikulmaa järveä — kävi kulku niin ripeästi, että henkilö, jonka vuoro oli juosta reen perässä, sen sijaan sitoi köyden ympärilleen antaen vetää itseään sillä tavoin eteenpäin. Ja toisen viikon viimeisenä iltana saavuttivat he White Passin kukkulan, jonka jälkeen matkattiin alas meren rantaa kohti, missä Skaguaysta ja satamassa olevista aluksista heijastuva valo kohtasi heidän silmiään.
He olivat saavuttaneet matkallaan ennätyksen. Neljänätoista päivänä he olivat matkustaneet keskimäärin neljäkymmentä penikulmaa päivässä. Kokonaista kolme päivää kävelivät Perrault ja François nenä pystyssä Skaguayn pääkatua edestakaisin ja yhä uudelleen pyydettiin heitä "tulla juomaan lasillinen". Sillä aikaa oli oivallinen valjakko ihailevan tyhjäntoimittaja- ja koira-amatöörijoukon ympäröimänä. Yleinen mielenkiinto suuntautui kuitenkin toisaalle muutamien lurjusten Lännestä koettaessa varastaa mitä vain kaupungista löysivät saadessaan kuulia palkaksi vaivoistaan. Perrault sai virallisen käskyn siirtyä muuanne. François huusi Buckin luoksensa ja heittäytyi itkien hänen kaulaansa. Ja tämä oli viimeinen kerta kun Buck näki Françoisin ja Perraultin. He hävisivät hänen elämästään kuten niin monet, monet ennen heitä.
Puolirotuinen skotlantilainen otti nyt huostaansa Buckin tovereineen ja seurana tusinallinen toisia koiravaljakkoja matkattiin jälleen vaivaloista tietä Dawsoniin. Nyt ei ollut kysymyksessä juosta kevyesti ja vapaasti ennätysajan saavuttamiseksi, vaan nyt oli koko aika vedettävä raskaita kuormia. Sillä he kuljettivat postia, muun maailman tietoja siellä ylhäällä navan läheisyydessä kultaa etsiville miehille.
Buck ei ollut erikoisen tyytyväinen, mutta hoiti työnsä hyvin. Hän piti ylpeytenään tehdä niin, samaten kuin Dave ja Sol-leks, ja hän tarkasti myöskin, että toverit huolehtivat omastaan, joko sitten kunnianhimo oli heitä kannustamassa tai ei. Se oli yksitoikkoista elämää, joka kului koneellisen säännöllisesti. Toinen päivä oli täydellisesti toisen kaltainen. Määrättyyn aikaan joka aamu tulivat kokit ulos, tekivät tulen, laittoivat ruoan ja niin syötiin aamiainen. Sitten toiset purkivat leirin toisten valjastaessa koiria. Lähdettiin matkalle jo noin tuntia ennen päivänkoittoa. Illan tultua tehtiin jälleen leiri. Toiset pystyttivät viirit, toiset hakkasivat puita nuotiota varten ja oksia vuoteiksi, hankkivat vettä tai jäätä kokeille. Sitten toimitettiin koirain ruokinta. Tämä oli näiden mielestä päivän paras tunti, vaikka myöskin oli miellyttävää ruoan jälkeen kuljeksia ympäri noin tunnin ajan toisten koirain kanssa. Siellä oli niitä yli sata ja niiden joukossa monta kiukkuista tappelupukaria, mutta kun Buck oli taistellut kolme tappelua pahimpien kanssa, tunnustettiin hänet herraksi ja mestariksi. Niin pian kun hän murisi ja näytti hampaitaan, poistuivat ne hänen tieltään.