Eniten kaikesta hän piti ehkä tulen läheisyydessä makaamisesta, takajalat koukistettuina alle ja etujalat suoraan eteen ojennettuina, pää kohotettuna ja kiiluvat silmät uneksien tuijottavina suoraan liekkeihin. Toisinaan hän ajatteli tuomari Millerin suurta taloa Santa Claran aurinkoisessa laaksossa, sementtistä kylpyallasta ja meksikolaista Ysabelia ja jaappanilaista Tootsia. Mutta vielä useammin muisti hän punanaapukkaisen miehen, Curlyn kuoleman, suuren taistelunsa Spitzin kanssa ja ne hyvät ruoat, joita oli syönyt ja tahtoisi syödä. Hän ei ollut kotikipeä. Aurinkoinen Etelä oli vain utuinen, kaukainen muistelma ja sellaisilla muistoilla ei ollut mitään valtaa häneen. Paljon valtavampi oli perinnöllisyyden lain vaisto. Niinpä esineet, joita hän ei koskaan ennen ollut nähnyt, tuntuivat hänestä aivan tutuilta. Nämä vaistot eivät oikeastaan olleet mitään muuta kuin hänen esi-isiensä muistoja, jotka vähitellen olivat käyneet tavoiksi — jatkuneet myöhempiin aikoihin ja nyt, vielä kauempana ajassa, elivät uudelleen hänessä.
Toisinaan maatessaan siinä kokoon kyyristyneenä ja uneksien tuleen tuijottaessaan tuntui hänestä kuin kuuluisivat liekit toiseen tuleen ja että hän, maatessaan siinä kyyristyneenä tulen luona, oli nähnyt toisen miehen edessään, aivan erilaisen kuin tuo kokki, sillä sen miehen sääret olivat olleet lyhyemmät, käsivarret pitemmät ja lihakset olivat pikemmin jänterät ja kyhmyiset kuin pyöreät ja pulleat. Miehen tukka oli ollut pitkä ja takkuinen ja otsa taapäin kallistuva. Hän päästi omituisia ääniä ja näytti kovin pelkäävän pimeätä, johon lakkaamatta tuijotti. Puolitiehen polven ja jalan välille ulottuvassa kädessään piteli hän karttua, jonka toiseen päähän oli kiinnitetty suuri kivi. Hän oli melkein alasti, vain takkuinen ja vanukkeinen eläimen nahka riippui selässä, mutta ruumiinsa oli hyvin karvainen. Muutamin paikoin — rinnassa, hartioilla ja käsivarsien ja reisien ulkosivussa oli tämä karvapeite melkein turkin paksuinen. Mies ei seisonut pystysuorassa, vaan piti ruumiinsa lanteilta eteenpäin kumarassa ja polvensa koukussa. Mutta tämä mies oli omituisen notkea, melkein kissamaisen hyppytaidon hän omisti sekä sitäpaitsi sen nopean käsityskyvyn ja valppauden, joka on luonnonomaista alituisessa niin näkyvien kuin näkymättömienkin seikkain pelossa elävälle olennolle.
Toisen kerran hän saattoi nähdä tuon karvaisen miehen istuvan kyykyllään ja nukkuvan tulen edessä pää vaipuneena polvien väliin. Hän piti silloin kyynärpäänsä nojassa polvia vasten ja kätensä ristissä pään päällä ikäänkuin tahtoisi karvaisilla käsivarsillaan suojella sitä sateelta. Ja toisella puolen tulta, kaukana pimeässä, saattoi Buck nähdä joukon hiiliä loistavan parittain, aina parittain — ja hän tiesi, että ne olivat villien petoeläinten silmiä. Ja hän saattoi kuulla rasahduksia pensaikosta villieläinten tunkeutuessa sen läpi, ja pienimmänkin melun, jonka nämä pimeässä saivat aikaan. Siinä makasi hän nyt Yukonin rannalla ja unelmoi tästä. Ja hänen unisin silmin vilkuttaessaan tuleen saattoivat nämä kuvat ja äänet toisesta maailmasta saada hänen selkä-, lapa- ja kaulakarvansa nousemaan pystyyn, ja hän vinkui hyvin matalaan ja hillitysti tai murisi hiljaa, jolloin kokki huusi hänelle: "Hei, Buck, poikani, — herääpäs!" Ja silloin katosi koko uneksittu maailma ja todellinen oli sen sijaan hänen silmäinsä edessä ja hän nousi, haukotteli ja ojentelihe kuin olisi nukkunut.
Postin kuljettaminen oli uutteruutta vaativaa ja kova työ vei vetäjien voimat. Ne olivat kovin laihtuneet ja huonossa tilassa saapuessaan Dawsoniin, niiden olisi pitänyt saada levätä vähintäin kahdeksan, kymmenen päivää. Mutta jo parin päivän kuluttua he olivat paluumatkalla Barracksista Yukonia alaspäin vetäen kokonaisia pakkoja kirjeitä, joiden tuli päästä maailmalle. Koirat olivat tyyten väsyneet, ajajat nurisivat ja jokapäiväinen lumisade oli onnettomuuden lisänä. Tämä merkitsi tien pehmenemistä, jolloin jalakset kulkivat kankeammin ja vetäminen oli raskaampaa. Mutta ajajat olivat hyviä ja rehellisiä miehiä, he tekivät parhaansa vetäjiensä hyväksi.
Yöksi pysähdyttäessä oli koirain hoito tärkein seikka. Ne saivat ruokansa ennenkuin ajajat olivat syöneet eikä kukaan miehistä mennyt makuusijalleen ennenkuin oli tarkastanut koirainsa jalat. Mutta siitä huolimatta koirain voimat yhä heikkenivät. Talven alusta asti olivat ne kulkeneet kahdeksantoistasataa penikulmaa koko ajan raahaten kuormitettuja rekiä — ja kahdeksantoistasadan penikulman matkaaminen painaa kyllä leimansa sitkeimpäänkin ja lujimpaan. Buck kesti kuitenkin sen. Hän piti yhä tovereitaan säännöllisessä työssä ja kurissa, vaikka itsekin oli hyvin väsynyt. Billee vinkui ja valitti joka yö unissaan. Joe oli jörömpi kuin koskaan ennen ja Sol-leks ei sallinut kenenkään lähestyä ei sokealta eikä muulta sivulta.
Dave kärsi kuitenkin enin kaikista. Hänen suhteensa oli jotain hullusti. Dave oli käynyt pahasisuiseksi ja äreäksi ja niin pian kuin majoituttiin, kaivoi hän heti pesänsä ryömien siihen. Ajajan täytyi kantaa sen ruoka pesään. Kun se vain oli päässyt valjaista ja asettunut makuulle, ei kukaan voinut saada sitä taas jalkeille ennenkuin valjastettaessa seuraavana aamuna. Välistä matkalla reen äkisti nytkähtäen pysähtyessä tai ponnistettaessa saadakseen se uudestaan liikkeelle, saattoi Dave huutaa ääneen tuskasta. Ajaja tutki sen tarkoin voimatta keksiä mitään vikaa. Kaikki ajajat osoittivat mielenkiintoa Davea kohtaan. He puhuivat siitä aterian aikana ja polttaessaan viimeisiä piippujaan ennen maatamenoaikaa. Ja eräänä päivänä pitivät he oikean neuvottelun. Dave tuotiin pesästään tulen eteen ja he puristelivat ja painelivat sitä kunnes se monet kerrat uudelleen oli huutanut. Jotakin sisäistä vikaa oli siinä, mutta mitään luumurtumaa he eivät huomanneet. Oli mahdotonta päästä selville, mikä sitä vaivasi.
Kun matkue saapui Cassiar Bariin, oli Dave niin heikko, että alinomaa horjui ja lankeili valjaissaan. Johtaja pysähtyi ja irroitti sen valjaista, jonka jälkeen asetti seuraavan koiran — Sol-leksin — reen eteen aikoen antaa Daven juosta vapaana reen takana. Mutta sairas kun oli, Dave vain suuttui viraltapanosta, murisi ja haukahteli hihnoja päästettäessä ja vinkui aivan epätoivoisesti nähdessään Sol-leksin pääsevän sille paikalle, joka hänellä itsellään oli niinkauan ollut. Sillä hänellä oli innokkaan työntekijän koko kunnianhimo, ja vaikka itse oli kuolemansairas, ei hän kuitenkaan voinut kestää sitä, että joku muu hoiti hänen paikkaansa.
Kulkueen lähtiessä liikkeelle lönkötti Dave vieressä pehmeässä lumessa poljetun tien sivussa ja hyökkäsi lakkaamatta terävine hampaineen Sol-leksin kimppuun koettaen kaataa hänet kumoon toiselle puolelle lumeen, samalla kuin pyrki päästä vetohihnojen sisään hänen ja reen väliin. Ja koko ajan se vinkui, vonkui ja kiljui surusta ja tuskasta. Skotlantilainen yritti ajaa sitä piiskalla pois, mutta Dave ei vähintäkään välittänyt lyönneistä eikä johtajalla ollut sydäntä lyödä kovempaa. Dave asettui kerrassaan jyrkästi reen perässä juoksemista vastaan, vaikka se oli helppoa, ja juosta lönkötti yhä syvässä lumessa tien vieressä, missä joka hyppy oli vaivaloinen. Vihdoin oli hän kokonaan menehtynyt, lankesi ja makasi liikahtamatta siinä, mihin kaatui, surkeasti ulisten pitkän rekijonon liukuessa tietä eteenpäin.
Ponnistaen viimeiset voimansa sen onnistui kuitenkin päästä jälleen ylös ja seurata perässä siksi kunnes joukkue vielä kerran pysähtyi. Silloin se laahusti toisten rekien ohi omalleen, missä asettui Sol-leksin viereen. Ajaja oli hetkeksi poistunut sytyttääkseen erään toverin luona piippunsa. Hän palasi pian kehoittaen koiriansa lähtemään liikkeelle. Nämä kiisivät tietä pitkin ilman minkäänlaista ponnistusta, käänsivät harmistuneina päänsä ja pysähtyivät mitä suurimman ihmettelyn valtaamina. Ajaja puolestaan ei ollut vähemmin hämmästynyt sillä reki ei ollut liikahtanut paikaltaankaan. Hän huusi tovereitaan näyttääkseen heille, mitä oli tapahtunut. Dave oli purrut poikki Sol-leksin molemmat vetohihnat ja seisoi nyt reen edessä tavallisella paikallaan.
Hänen silmänsä kerjäsivät ja rukoilivat, että hän saisi jäädä paikalleen. Johtaja oli epätietoinen. Hänen toverinsa kertoivat usein kuulleensa koirista, jotka olivat kuolleet surusta, kun ne oli eroitettu työstään, vaikka juuri tämä työ oli tehnyt ne kuolemansairaiksi. Ja he esittivät esimerkkejä koirista, joita itse olivat tunteneet — vanhenneita tai viallisia raukkoja — jotka olivat kuolleet surusta, kun oli poistettu ne valjaista. He pitivät siksi pelkkänä armeliaisuutena antaa Daven kuolla tyytyväisenä ja iloisena paikallaan, kun se kerran joka tapauksessa kuolisi. Ja niin se valjastettiin uudelleen reen eteen ja hän iski ja veti kuin ennen, vaikka useasti päästi tahtomattaan huutoja, kuu sisäinen vamma ahdisti häntä. Useat kerrat se kaatui ja kerran ajoi rekikin hänen päälleen, niin että toinen takajalkansa vahingoittui ja hän sen jälkeen vain nilkuttaen pääsi liikkumaan. Mutta hän kesti kuitenkin seuraavaan leiripaikkaan, missä ajajansa antoi hänen panna maata tulen eteen. Aamulla oli hän liian sairas voidakseen lähteä eteenpäin. Kouristuksentapaisin ponnistuksin se nousi ylös, mutta hoippui ja kaatui. Silloin hän ryömi hitaasti toveriensa valjastamispaikalle. Hän vei etujalat eteenpäin ja veti sitten ruumiin perässä jonkinlaisella hyppyliikkeellä, jonka jälkeen taas muutti etujalkansa muutamia tuumia eteenpäin. Mutta hänen voimansa loppuivat ja viimeisen kerran näkivät toverinsa hänet, kun hän makasi läähättäen lumessa katsoen kaivaten heidän jälkeensä. He kuulivat hänen surullisen ulvontansa siksi kunnes katosivat näkyvistä mäntypuuvyön taakse.