Siellä pysähdyttiin. Skotlantilainen "puoliverinen" meni hitaasti leiripaikalle, jonka juuri olivat jättäneet. Toiset ajajat lakkasivat puhumasta. Sitten kuului revolverinlaukaus. Ajaja palasi kiireesti takaisin. Piiskat läjähtivät, kulkuset kilahtivat iloisesti, reet liukuivat eteenpäin. Mutta Buck tiesi — ja sen tiesivät muuten kaikki koirat — mitä juuri oli tapahtunut mäntypuuvyön takana.
V.
Tien vaivat.
Kolmekymmentä päivää oli kulunut Dawsonista lähdettyä, kun posti saapui Skaguayhin Buckin ja hänen toveriensa kuljettamana. He olivat kaikki surkeassa tilassa, kuluneita ja voimattomia. Buckin sataneljäkymmentä naulaa oli kutistunut sadaksiviideksitoista. Ja hänen toverinsa olivat laihtuneet suhteellisesti enemmän, vaikka heillä kaikilla alkujaan oli ollut kevyempi ruumis. Teeskentelijä Pike, joka vilpillisen elämänsä aikana usein oli menestyksellä tekeytynyt ontuvaksi, nilkutti nyt todella. Sol-leks ontui myöskin ja Dubin toinen lapa oli vahingoittunut.
Kaikkien jalat olivat pahoin kolhitut. Oli kuin olisivat ne kadottaneet kaiken kimmoisuutensa ja joustavuutensa. Jalat laskettiin raskaasti, melkein vastenmielisesti maahan ja tämä teki päivämatkat kaksinverroin väsyttäviksi. Ei ollut mitään muuta vikaa kuin että eläimet olivat kuolemanväsyneitä. Mutta se ei ollut kuolemanväsymys, joka johtuu lyhyestä, kiivaasta ponnistuksesta ja joka muutaman tunnin levolla on autettu — se oli kuolemanväsymys, joka tulee pitkällisestä, uutterasta voimainkulutuksesta useiden kuukausien ankarassa työssä. He eivät kyenneet enää toipumaan, heillä ei ollut enää mitään voimia varalla. Kaikki oli tullut käytetyksi, joka hitunen. Joka lihas, joka säie, joka solu oli väsynyt, kuolemanväsynyt, mikä oli aivan luonnollista. Vähemmässä kuin viidessä kuukaudessa olivat he kulkeneet kaksituhattaviisisataa penikulmaa ja viimeisillä kahdeksallatoistasadalla levänneet vain viisi päivää. Postin saapuessa Skaguayhin olivat koirat menehtymäisillään. Ne jaksoivat tuskin pitää köydet jännityksissä ja alamäissä töin tuskin voivat pysytellä reen edessä.
"Kas niin, ripeästi nyt, te väsyneet eläinparat haavottuneine jalkoinenne," huudahteli ajaja rohkaisevasti Skaguayn pääkatua pitkin kuljettaessa. "Matka loppuu, näettekös. Ja nyt me lepäämme oikein kauan. Vai mitä? Kyllä, ihan varmaan lepäämme oikein perusteellisesti."
Ajajat kaipasivat itse lepoa. He olivat kulkeneet tuhatkaksisataa penikulmaa kahden päivän lepoineen ja kaikkien järjen ja oikeuden sääntöjen mukaan olivat he ansainneet jonkun ajan lomaa. Mutta kun sellainen joukko miehiä oli syöksynyt Klondykeen ja niin suuri joukko morsiamia, vaimoja ja sukulaisia ei ollut lähtenyt mukaan, niin että posti näille tiettömille seuduille ja sieltä pois kasvoi suunnattomasti. Ja sitten oli myöskin virallisia käskyjä kuljetettavana. Uusia Hudson-Bay-koiravaljakkoja asetettaisiin niiden sijaan, jotka eivät kyenneet palaamaan. Nämä kykenemättömät tietysti hyljättäisiin ja koska koirat rahoihin verraten eivät merkinneet mitään, myytäisiin ne.
Kolme päivää kului ja sillä ajalla Buck tovereineen vasta oikein tunsi, kuinka väsyneitä ja voimattomia he olivat. Neljännen päivän aamuna tuli kaksi miestä Yhdysvalloista ja osti ne valjaineen päivineen pilkkahinnasta. Miehet nimittivät toisiaan "Haliksi" ja "Charlesiksi". Viimemainittu oli keski-ikäinen, vaaleaihoinen mies, heikkoine, vetisine silmineen, rohkeasti ylöspäin kiverrettyine viiksineen, jotka muodostivat kuin jonkinlaisen oikaisun veltosti alasriippuvalle suulle. Hal oli yhdeksäntoista- tai kaksikymmentävuotias nuorukainen. Hänellä oli suuri revolveri ja valtava metsästyspuukko vyössä, joka oli aivan täpötäynnä ladattuja patruunia. Tämä vyö oli enin silmiinpistävä hänessä. Se oli hänen täydellisesti kiistämättömän vihreän nuoruutensa selvänä todisteena. Molemmat nämä miehet eivät selvästikään olleet omissa oloissaan, ja miksi sellaiset henkilöt lähtevät seikkailemaan Pohjolaan, kuuluu niihin salaperäisiin kysymyksiin, joihin ei koskaan voi saada vastausta.
Buck kuuli hierottavan kauppaa, näki jätettävän rahoja hallinnon asiamiehelle ja tiesi samassa skotlantilaisen "puoliverisen" ja muiden postinkuljetusajajien nyt katoavan hänen elämästään samalla tavoin kuin Perrault ja François ja ne muut ennen heitä. Kun Buck tovereineen tuli uusien omistajien leiriin, näki hän heti kaiken olevan siellä hutiloitua. Teltta oli huonosti pystytetty, pesemättömiä vateja ja kuppeja oli siellä ja kaikki oli epäjärjestyksessä. Siellä näki hän myöskin naisen. Molemmat miehet kutsuivat häntä "Mercedeseksi". Hän oli Charlesin kanssa naimisissa ja Halin sisar — kokonaisuudessaan siis pieni, sievä perheseurue.
Buck katseli tarkkaavaisesti, kun he alkoivat purkaa telttaa ja kuormittaa rekeä. He ponnistelivat aikalailla, mutta umpimähkään ja järjestyksettä. Teltta vieritettiin huolimattomaksi kääreeksi, kolme kertaa niin suureksi kuin olisi pitänyt olla. Tinavadit ja kupit pakattiin pesemättöminä. Mercedes juoksi aina toisten tielle, puheli ja lörpötteli lakkaamatta neuvoen ja oikaissen. Kun he olivat asettaneet vaatesäkin reen etupäähän, väitti hän, että sen paikka oli perässä. Ja kun he olivat muuttaneet säkin sinne ja panneet pari muuta käärettä sen päälle, keksi hän joukon unhoitettuja tavaroita, joita oli mahdoton asettaa muualle kuin juuri siihen säkkiin ja niin täytyi heidän purkaa kaikki uudestaan.