"Te raukat eläinparat!" kertasi hän sääliväisesti, "miksi te ette yritä oikein ankarasti? Silloin pääsisitte selkäsaunasta." Buck ei pitänyt hänestä, mutta tunsi itsensä liian kurjaksi jaksaakseen vastustaa pitäen hänen asiaansekaantumistaan päivän ikävyyksiin kuuluvana.
Muuan katselijoista, joka tähän asti oli purrut hampaitaan yhteen tukahduttaakseen pahat sanat, avasi nyt suunsa ja sanoi:
"En minä välitä rahtuakaan, mitä teistä tulee, mutta koirain vuoksi tahdon sanoa teille, että voisitte paljon auttaa niitä irroittamalla reen. Jalakset ovat kiinni jäätyneet. Heittäytykää koko painollanne ohjaustankoa vasten, ensin oikealle, sitten vasemmalle, niin saatte jalakset irti."
Ja nyt koetettiin kolmannen kerran, sittenkun Hal neuvoa noudattaen oli saanut jäätyneet jalakset irroitetuiksi. Liiaksi kuormitetut, kömpelöt ajoneuvot pantiin liikkeelle ja Buck tovereineen ponnisteli raivoisasti piiskanläjähdysten sataessa heidän selkäänsä. Sadan yardsin päässä mutkaantui tie laskeutuen jyrkkänä suurkadulle. Olisi tarvittu kokenutta miestä pitämään korkeaksi ja raskaaksi kuormitettua rekeä pystyssä tässä mäessä ja Halissa ei ollut miestä siihen. Heidän kaartaessaan tien mutkaa kaatui reki kumoon ja puolet kuormasta putosi huonosti pingoitettujen vetoköysien välistä. Koirat eivät pysähtyneet. Keventynyt reki laahasi sivulla heidän jälessään. He olivat harmistuneita huonosta kohtelusta ja kohtuuttoman raskaasta kuormasta. Buck oli aivan raivoissaan. Hän juoksi täyttä laukkaa ja toiset perässä. Hal kirkui: "Pysähtykää! Malttakaa!" mutta sitä ne eivät kuunnelleet. Hänen täytyi aika lailla juosta saavuttaakseen ne, mutta kompastui ja kaatui. Kumoon kaatunut reki kitisi hänen edessään ja koirat syöksyivät katua ylöspäin suureksi hauskuudeksi Skaguayn asukkaille, kuormaston tavaroiden sinkoillessa pitkin katua.
Armeliaat ihmiset ottivat kiinni koirat ja kokosivat hävinneet tarvekalut ja antoivat myöskin hyviä neuvoja. Puolta pienempi kuormasto ja kaksin verroin enemmän koiria pitäisi olla, jos matkustavaiset tahtoivat päästä Dawsoniin, sanottiin. Hal, hänen sisarensa ja lankonsa kuuntelivat vastahakoisesti, mutta alkoivat vihdoin tarkastaa kuormastoa. Ja nyt tuli sieltä päivän valoon suuri määrä säilykkeitä, jotka herättivät hauskuutta katselijoissa, sillä sellaisella matkalla ei totisesti saa ajatellakaan säilykkeitä. "Ja täällä on huopia kokonaisen hotellin tarpeiksi", huudahti muuan miehistä, joka nauraen auttoi heitä. "Puolet näistä on jo liikaa — luopukaa niistä. Ja jättäkää myöskin teltta ja kaikki kupit ja vadit — kenen luulette pesevän niitä teille siellä? Herra Jumala, te olette varmaan luulleet saavanne matkustaa rautatien salonkivaunussa."
Ja nyt seurasi kaiken joutavan järkähtämätön karsinta. Mercedes purskahti itkuun hänen vaatesäkkejänsä poisheitettäessä ja toinen esine seurasi toistaan. Hän itki kaikkea yleensä ja jokaista erityistä esinettä erittäin. Hän pani kätensä ristiin polvien ympäri ja huojuttelihe edestakaisin mitä sydäntävihlovimmassa epätoivossa. Mutta nyt hän ei myöskään kulkisi tuumaakaan etemmäksi — ei, vaikka olisi tusina Charleseja. Hän vetosi kaikkeen ja kaikkiin, eikö hän tehnyt oikein, mutta kuivasi lopuksi silmänsä ja alkoi heitellä pois kaikkea mahdollista, vieläpä välttämättömän tarpeellisiakin esineitä. Ja tällä tavoin läpikäytyään omat varustuksensa, ryhtyi hän samalla innolla pitämään huolta seuralaistensa tavaroista raivoten kuin pyörremyrsky toisten keralla.
Tämä karsinta oli supistanut kuormaston puoleen, mutta se oli vieläkin peloittavan suuri. Illalla lähtivät Charles ja Hal yhdessä ja ostivat kuusi kappaletta maahan tuotuja koiria. Alkujaan valjakossa oli ollut kuusi vetokoiraa, ennätysmatkalla oli ostettu Rink Rapidsissa Teck ja Koona, yhteensä oli koiria siis nyt neljätoista. Mutta uudet tulokkaat eivät kelvanneet juuri mihinkään, vaikka niitä maahan tulon jälkeen oli harjoitettu. Kolme niistä oli lyhytkarvaista pointeria, neljäs newfoundlantilainen ja molemmat muut mongrelkoiria, sekarotua. Heillä ei näyttänyt olevan käsitystä mistään, näillä uusilla tulokkailla. Buck tovereineen katseli heitä vastenmielisesti ja vaikka hän hyvin pian opetti heidät tietämään paikkansa ja mitä heidän ei pitänyt tehdä, oli hänen mahdoton opettaa heille, mitä piti tehdä. He eivät edes halukkaasti menneet valjaisiin. Lukuunottamatta molempia mongreleja, olivat he kaikki päästään pyörällä ja alakuloisia tuon merkillisen, villin ympäristön vaikutuksesta, johon heidät oli muutettu sekä kokemastaan huonosta kohtelusta. Ja molemmissa mongreleissa ei ollut oppivaisuuden eikä taipuvaisuuden varjoakaan — luu oli heissä ainoa, jonka saattoi taittaa.
Näine toivottoman ymmälle joutuneine uusine tulokkaineen ja vanhoine valjakkoineen, jotka olivat tyysten kuluneet melkein keskeytymättömässä kahdentuhannenviidensadan penikulman vaelluksessa, näyttivät matkan toiveet kaikkea muuta kuin valoisilta. Molemmat langokset olivat kuitenkin erittäin hauskalla tuulella. Ja ylpeitä he olivat myös. Sillä vaikuttivathan he kerrassaan mahtavilta matkustaessaan neljinetoista koirineen! He olivat nähneet toisia rekiä lähtevän solan yli Dawsoniin, mutta eivät koskaan olleet nähneet kenelläkään niin useata koiraa. On tosin jo napamatkan luonteessa syy, miksi ei pidä antaa neljäntoista koiran vetää rekeä, sillä eihän yhteen rekeen mahdu ruokaa neljälletoista koiralle. Mutta sitä eivät Charles eikä Hal tienneet. He olivat laskeneet kaiken etukäteen lyijykynän ja paperin avulla — niin ja niin paljon tarvitsee yksi koira — niin ja niin monta koiraa — niin ja niin monta päivää — joka oli todistettava. Mercedes katseli heidän olkapäittensä yli ja nyökkäsi rikkiviisaana. Sehän oli kaikki niin yksinkertaista.
Myöhään seuraavana aamuna kulki Buck katua ylöspäin pitkän valjakon etunenässä. Ei mitään virkeyttä ollut näissä vetäjissä — ei eloa eikä halua hänessä eikä tovereissaan. He alkoivat matkansa aivan kuolemanväsyneinä. Neljä kertaa oli hän kulkenut tuon pitkän rantakaupungin ja Dawsonin välisen matkan ja tietoisuus siitä, että hänellä nyt jälleen oli tämä matka edessään — niin väsynyt ja lopen rasittunut kuin oli — teki hänen mielensä katkeraksi. Hän ei tehnyt työtään halusta ja samoin oli toisten koirain laita. Vastatulleet olivat arkoja ja pelästyneitä ja vanhalla valjakolla ei ollut mitään luottamusta omistajiinsa.
Buckilla oli epämääräinen vaisto, etteivät he voisi luottaa näihin molempiin miehiin ja tähän naiseen. Hehän eivät oikeastaan tienneet, miten mitäkin oli tehtävä, ja ajan kuluessa kävi selväksi, etteivät he oppisikaan tietämään. He olivat kaikessa velttoja ja huolimattomia, ilman järjestystä sekä kuria. He tarvitsivat puolen yötä saadakseen pystyyn hutiloidun teltan, ja puolen aamupäivää meni sitä jälleen purettaessa ja rekiä kuormitettaessa, vaikka kaikki tapahtui niin leväperäisesti, että he kaiken päivää olivat täydessä työssä tukkiessaan ja uudelleen asetellessaan tavaroita. Muutamina päivinä he eivät ennättäneet muuta kuin kymmenen penikulmaa. Toisinaan eivät hiiskahtaneet paikaltaankaan. Eikä heidän ainoanakaan päivänä onnistunut taivaltaa enempää puolta siitä matkasta, jota tavallisesti pidetään perustana laskettaessa koirain ruokavarastoa.