Välttämättömyyden pakosta loppuisi siis heidän vetäjäinsä ruoka kesken. Mutta tätä he vielä jouduttivat liian runsaalla ruokinnalla, jonka kautta nälkäruokinta oli pikemmin ovella. Vastatulleilla, joiden ruuansulatus ei ollut alituisesta nälänhädästä harjaantunut ottamaan suurinta mahdollista hyötyä vähästä, oli kohtuuton ruokahalu. Ja kun Hal sitten huomasi perin väsyneitten kantakoirain vetävän huonosti, tuli hän siihen lopputulokseen, että määräannos oli liian niukka. Hän antoi niille kaksinkertaisen annoksen. Ja kaiken lisäksi — kun Mercedes huolimatta kyynelistään ja rukouksistaan ei voinut taivuttaa häntä antamaan niille vielä enempää, varasti hän kapsäkeistä ja antoi salaa. Mutta Buck tovereineen ei tarvinnut ruokaa, vaan lepoa. Vaikka he matkasivat niin hitaasti, oli raskas kuorma oikea koettelemus ja sen raahaaminen vaati ankarasti heidän voimiaan.
Ja sitten alkoi nälkäruokinta. Eräänä päivänä Hal teki sen huomion, että puolet koiranruoasta oli kulunut, vaikka heillä oli vasta neljännes matkaa takanaan sekä ettei rukouksilla eikä rahalla voitaisi lisätä varastoa. Ja nyt vähennettiin koirain annokset tavallista pienemmiksi, jonka ohessa koetettiin pidentää päivämatkoja. Hänen sisarensa ja lankonsa tukivat näitä puuhia, mutta raskas kuorma ja heidän oma kykenemättömyytensä olivat vastuksena. Oli yksinkertainen seikka antaa koirille vähemmän ruokaa, mutta mahdottomuus saada ne ripeämpään kulkuun, kun heidän oma kykenemättömyytensä joutua aamuisin nopeammin matkavalmiiksi esti heidät muutamalla tunnilla pidentämästä päivämatkaa. Ei ollut kylliksi, etteivät he ymmärtäneet hoitaa koiria, he osasivat yhtä vähän pitää huolta itsestään.
Dub oli ensimäinen uhri. Kömpelö varasraukka kun oli — aina hän joutui kiinni ja rangaistiin — oli hän kuitenkin ollut uskollinen työntekijä. Hänen nyrjähtänyt lapaluunsa, jota ei koskaan oltu hoidettu ja joka ei koskaan ollut saanut levätä, kävi yhä pahemmaksi ja pahemmaksi ja viimein ampui Hal hänet suurella revolverillaan. Kerrotaan näillä seuduin, että maahan tuotu koira kuolee nälkään sillä ruoalla, joka maassa syntyneelle on kohtuullinen. Noilla kuudella vastatulleella ei siis ollut muuta neuvoa kuin kuolla, kun eivät saaneet kuin puolet päiväannosta. Newfoundlandilainen menehtyi ensiksi, sen jälkeen nuo kolme lyhytkarvaista pointeria. Mongrelit riippuivat itsepäisemmin kiinni elämässä, mutta niidenkin täytyi lopuksi hellittää.
Tällöin oli kaikki lempeys ja miellyttävyys, joka tapaa olla luonteenomaista eteläisimpien seutujen asukkaissa, kokonaan haihtunut näistä kolmesta matkustajasta. Romanttisuuden hohde, jossa he olivat etäältä nähneet tämän pohjoisnaparetken, oli riistetty pois ja matka todellisuudessa oli heistä liian kova ja koetuksellinen. Mercedes lakkasi itkemästä koiria, koska hänellä nyt aina oli suremista itsessään ja riitelemistä miehensä ja veljensä kanssa. Riitelemiseen he eivät koskaan väsyneet. Heidän ärtyisyytensä johtui heidän surkuteltavasta tilastaan, kasvoi sen keralla ja vihdoin ilmeni suunnattomin mittasuhtein. — Sitä ihmeellistä kärsivällisyyttä, jonka usein näkee kovaa työtä tekevissä ja paljon kärsineissä ihmisissä silti pysyessä ystävällisinä tavoissaan ja sanoissaan, ei ollut näillä miehillä eikä tällä naisella. Heillä ei ollut aavistustakaan sellaisesta kärsivällisyydestä. He olivat melkein kangistuneita ja hädässä. Heidän lihaksiaan pakotti, luustoaan pakotti ja sydäntään pakotti. Ja siksi oli heidän puheensa terävää, kovat sanat olivat aamuisin ensimäisiä heidän huulillaan ja viimeisiä iltasin ennen nukkumista.
Charles ja Hal kiistelivät heti kun Mercedes vain antoi heille siihen tilaisuuden. Kukin heistä kuvitteli tekevänsä enemmän työtä kuin oikeastaan olisi pitänyt tulla hänen osalleen, eikä kukaan laiminlyönyt joka tilaisuudessa tuoda esiin tätä vakaumusta. Toisinaan oli Mercedes miehensä kannalla, toisinaan veljensä. Tuloksena oli kiivas, lakkaamaton perheriita. Se saattoi alkaa kiistalla siitä, ken pilkkosi risuja tuleen — kiista, joka koski vain Charlesia ja Halia — mutta ennen pitkää se liikkui muidenkin suvun jäsenten keskuudessa, isien, äitien, enojen, serkkujen, joista toiset olivat tuhansien penikulmien päässä, toiset jo kuolleitakin. Mitä tekemistä Halin mielipiteillä taiteesta ja kirjallisuudesta tai senlaatuisista seuranäytelmistä, joita enonsa kirjoitti, saattoi olla polttopuiden halkomisen kanssa, ei ole helppo käsittää, mutta saattoi yhtä hyvin tapahtua, että riita kääntyi Charlesin valtiollisiin mielipiteisiinkin. Ja että hänen sisarensa juoruisella kielellä saattoi olla jotain yhteyttä tulen sytyttämisen kanssa Yukonin luona, sitä saattoi tuskin kukaan muu kuin Mercedes käsittää, mutta hän huojensi sydäntään lausumalla joukottain ajatuksia tästä asiasta vetäen samalla sattumalta päivänvaloon useita epämiellyttäviä luonteenpiirteitä, jotka olivat ominaisia hänen miehensä suvulle. Ja sillä välin tuli jäi sytyttämättä, leiri oli tuskin puolivalmiskaan eivätkä koirat olleet saaneet ruokaa.
Mercedes luuli voivansa täydellä syyllä valittaa sukupuolensa vuoksi. Hän oli kaunis ja hän oli nainen ja kaiken ikänsä oli häntä kohdeltu ritarillisesti. Mutta se tapa, jolla miehensä ja veljensä nyt kohtelivat häntä, oli kaukana ritarillisuudesta. Hän oli tottunut olemaan avuton. He olivat siihen nyt tyytymättömiä. Mutta tällä valituksella, mitä hän piti sukupuolensa tärkeimpänä etuoikeutena, teki hän heidän elämänsä sietämättömäksi. Hän ei enää ollenkaan säälitellyt koiria ja koska oli väsynyt ja helläjalkainen, tahtoi hän itsepäisyydessään ajaa reessä. Hän oli kaunis ja hän oli nainen, mutta painoi yli sadankahdenkymmenen naulan — raskas lisätaakka kuormaan, jota heikot, nälkäiset eläimet laahasivat eteenpäin. Hän ajoi kuitenkin useita päiviä kunnes koirat kaatuivat ja reki pysähtyi. Charles ja Hal pyysivät ja rukoilivat häntä nousemaan pois ja kävelemään; he koettivat taivuttaa häntä ja anoivat nöyrästi, jolloin hän istui ja itki, vaivaten taivasta syyttämällä heitä armottomuudesta.
Kerran he nostivat väkivallalla hänet reestä. Mutta sitä he eivät koskaan tehneet uudelleen. Ensiksi hän heittäytyi rennoksi kuin hemmoteltu lapsi ja sitten istuutui tielle. Seuralaisensa hoputtivat kulkueen liikkeelle, mutta hän ei liikahtanut paikaltaan. Kuljettuaan kolme penikulmaa purkivat he kuorman ja kääntyivät häntä hakemaan. Ja niin täytyi heidän väkivallalla asettaa hänet jälleen rekeen.
Heidän omat ylenmääräiset vastuksensa tekivät heidät välinpitämättömiksi koirain kärsimyksille. Halilla oli mielipide, jota hänen oli tapana sovittaa toisiin, ja se kuului: "täytyy karaistua". Alussa oli hän saarnannut tätä oppia sisarelleen ja langolleen ja kun hänen ei onnistunut saada heitä sitä käsittämään, mätki hän sitä koiriin karttuineen. Five Fingersissä loppui koiranruoka ja muuan hampaaton, vanha intiaaniakka tarjoutui myymään heille muutamia nauloja jäätynyttä hevosnahkaa suuresta revolverista, joka metsästyspuukon ohella riippui Halin kupeella. Kehnoa ruoan vastiketta oli tämä nahka, joka kuusi kuukautta sitten oli nyljetty erään karjankuljettajan nälkään nääntyneistä hevosista. Jäätyneessä tilassa se muistutti galvanoituja raudankaistaleita ja kun koirat olivat saaneet sitä vatsaansa, suli se siellä ohuiksi, ravinnottomiksi nahkahihnoiksi, lyhyine karvoineen, jotka vaikuttivat ärsyttävästi ja olivat sulamattomia.
Kaiken tämän kestäessä hoippuroi Buck kuin ilkeässä unessa toisten etunenässä eteenpäin. Hän veti niinkauan kuin jaksoi, ja kun ei enää voinut, kaatui kumoon maaten hiljaa kunnes piiskanläiskäykset tai kartuniskut pakoittivat hänet jälleen jaloilleen. Kaikki joustavuus ja kiilto oli kadonnut hänen kauniista, tuuheasta turkistaan. Karvat riippuivat löyhinä ja kankeina tai kuivuneesta verestä takkuisina niissä kohdin, missä Halin karttu oli häntä haavoittanut. Hänen lihaksensa olivat kutistuneet luiseviksi kyhmyiksi ja lihakerros oli kadonnut, niin että jok'ikinen ruumiinsa luu selvästi kuvastui irtaimena riippuvan nahan alta, joka kaikkialla tyhjyydessään ryppyisenä ja poimuisena verhosi häntä. Se oli todellakin sydäntävihlovaa. Mutta Buckin uljuus ei murtunut. Sen oli kohtaus punanaapukkaisen miehen kanssa osoittanut.
Sama oli Buckin toverienkin laita. Kaikki he olivat vaeltavia luurankoja. Ja nyt oli heitä kaikkiaan seitsemän. Äärimmäisessä kurjuudessaan olivat he käyneet tunnottomiksi niin piiskansivalluksille kuin kartuniskuillekin. Lyöntien tuottama tuska tuntui heistä tukahutetulta ja kaukaiselta. Tuskin elivät he puolinaista tai edes neljännes-elämää. He olivat aivan yksinkertaisesti seitsemän kappaletta nahkapusseja, kukin sisältäen luurangon, jossa elonkipinä heikosti lepatti. Niin pian kuin pysähdyttiin, luhistuivat he valjaineen läjään kuin kuolleet, heikko elonkipinä himmeni, näyttäen olevan sammumaisillaan. Ja kun sitten karttu tai piiska kosketti heitä, lehahti kipinä taas heikosti ja he kohottautuivat vaivaloisesti ja horjuivat taas eteenpäin.