Tulipa päivä, jona hyväluontoinen Billee kaatui eikä enää voinut kohottautua. Hal, joka oli myynyt revolverinsa, otti kirveen ja iski sillä Billeetä päähän koiran maatessa vetohihnan välissä. Sitten leikkasi hän hihnat, joten ruumis irroittui valjaista ja laahasi sen tien sivuun. Buck näki sen ja hänen toverinsa näkivät sen ja tiesivät, että sama oli oleva ennen pitkää heidänkin kohtalonsa. Seuraavana päivänä kaatui Koona ja nyt oli vain viisi jäljellä — Joe, perin kulunut voidakseen enää olla ilkeäsisuinen; Pike, ontuva rampa, vain puoliksi tunnoissaan, mikä ei sallinut hänen enää teeskennellä tai laiskotella; toissilmäinen Sol-leks, yhä uskollisena paikallaan ja surren vähiä työvoimiansa; Teck, joka ei ollut karaistunut tekemään talvisin niin pitkiä matkoja kuin toiset, oli nyt uupunein joukosta; ja vihdoin Buck, joka yhä kulki matkueen etunenässä, välittämättä enää kurista sekä koettamatta teroittaa sitä tovereihinsa, ollen pitkät ajat kuin sokea heikkoudesta, nähden tien vain häämöittävän edessään ja löytäen sen vain jalkojensa heikon tunnon avulla.
Oli kaunis kevätilma, mutta eivät koirat eivätkä niiden omistajat huomanneet sitä. Päivä päivältä nousi aurinko aikaisemmin ja laski myöhemmin. Päivä alkoi sarastaa jo kello kolmelta aamuisin ja hämärää kesti yhdeksän tienoille iltasin. Ja kaiket pitkät päivät oli yhtä ainoata leimuvaa auringonpaistetta. Aaveentapainen talvihiljaisuus oli väistynyt heräävän elämän äänekkään kevätsolinan tieltä. Ja tämä porina nousi elämäniloa värisevästä maasta. Se tuli esineistä, jotka heräsivät uuteen eloon ja taas liikkuivat — esineistä, jotka olivat olleet kuin kuolleita ja maanneet liikkumattomina pitkien kuukausien pakkasessa. Mahla nousi mäntyihin. Raidat ja haavat silmukoivat. Pensaat ja viiniköynnökset verhosi uusi, viheriöivä juhlavaippa. Sirkat lauloivat öisin ja päivisin kihisivät kaikenlaiset ryömivät ja matelevat pikku-elävät auringossa. Peltopyyt ja tikat kurisivat ja nakuttelivat metsässä. Oravat koputtelivat, linnut visersivät ja korkealla ilmassa kiisivät villit linnut kiilanmuotoisissa parvissa etelämaista pohjoista kohti.
Joka kukkularinteeltä kuului virtaavan veden lirinä, salalähteiden kohina. Kaikki elpyi, paisui, liikehti. Yukon ponnisteli murtaakseen jäitään, jotka vangitsivat sitä. Virta söi sisältä ja aurinko kalvoi päältä. Siinä syntyi ilmarakoja ja halkeamia, jotka laajenivat kevyiden jäälohkareiden painuessa jokeen. Ja keskellä kaikkea tätä puhkeavaa, uhkuvaa ja porisevaa vastaherännyttä elämää, leimuavan auringon paisteessa kevättuulien hyväileminä, vaelsivat molemmat miehet, nainen ja vetokoirat ikäänkuin kuolemaa kohti.
Koirien alinomaa hoiperrellessa ja kaatuillessa, Mercedesen ajaessa ja itkiessä, Halin kiroillessa ja Charlesin silmäin kaihoisasti vettyessä, saapuivat he vihdoin John Thorntonin leiriin White Riverin suulle. Charles istuutui hirrelle lepäämään, mutta istuutui hitaasti ja suurella vaivalla, sillä hänen jäsenensä olivat aivan jäykät. Hal ei virkkanut sanaakaan. John Thornton oli juuri viimeistelemässä koivupuun palasesta vuoleskelemaansa kirvesvartta. Vuoleskellessaan hän kuunteli, vastaili lyhyesti ja antoi selviä neuvoja, kun sellaisia pyydettiin. Mutta hän tunsi väen ja antoi neuvonsa täysin vakuutettuna, ettei niitä seurattaisi.
"Jo aikoja ennen tätä ovat ne meille hokeneet, että tie alkaa olla epävarmaa ja että tekisimme parhaiten, jos majoittuisimme", vastasi Hal, kun John Thornton varoitti heitä jatkamasta matkaa epävarmaa jäätä pitkin. "Ne ovat sanoneet, ettemme me koskaan saapuisi White Riveriin ja tässä me nyt olemme joka tapauksessa." Viimeinen lause sanottiin ivallisella ja voitonriemuisella äänellä.
"Ne ovat tehneet oikein varoittaessaan teitä", sanoi John Thornton. "Tie voi pettää koska tahansa. Täytyy olla hullu ja hullun sokea onni, jotta sellainen uhkapeli onnistuisi. Sanon teille suoraan, etten tahtoisi jättää elämääni tuon jään varaan kaikesta Alaskan kullasta."
"Siksi, ettette ole hullu, luulenpa vain", sanoi Hal. "Mutta samantekevää, me jatkamme matkaa Dawsoniin". Hän kiersi auki piiskansa. "Kas niin — ylös sieltä, Buck! Hei! Ylös kaikki! Hei!"
Thornton jatkoi vuolemistaan. Hän tiesi turhaksi asettua hullun ja hänen päähänpistonsa väliin — ja pari, kolme mielipuolta enemmän tai vähemmän ei millään tavoin häiritsisi maailman menoa.
Mutta koirat eivät nousseet käskemällä. Ne olivat jo kauvan sitten ennättäneet sille asteelle, etteivät totelleet selkäsaunatta. Ja nyt alkoi piiska armottoman tehtävänsä. John Thornton puri huuliaan. Sol-leks oli ensimäinen, joka kompuroi jaloilleen. Teck seurasi esimerkkiä. Sitten Joe, vaikka tuskasta ulisten. Pike ponnisteli epätoivoisesti. Kahdesti kaatui se takaisin noustuaan puolitiehen, mutta kolmannella kerralla onnistui sen päästä ylös. Buck ei koettanutkaan, vaan makasi rauhallisena minne oli kaatunut. Piiska sattui häneen ehtimiseen, mutta hän ei valittanut eikä liikahtanutkaan. Useita kertoja näytti Thornton tahtovan sanoa jotain, mutta kuitenkin hillitsi itsensä. Kostea sumu levisi hänen silmiinsä ja piiskan yhä viuhuessa alkoi hän epäröiden kävellä edes takaisin.
Ensi kerran laiminlöi Buck tottelemisen ja siinä oli kylliksi syytä Halin raivostumiseen. Hän heitti pois piiskan ja tarttui karttuun. Mutta Buck ei liikahtanut, vaikka raskaita iskuja satoi hänen päälleen. Samoin kuin toverinsakin, hän tuskin kykeni nousemaan, mutta ero oli siinä, että hän oli päättänyt olla tekemättä sitä. Hän aavisti epämääräisesti uhkaavan perikadon. Hän oli tuntenut sen jo saapuessaan joen rannalle ja sen jälkeen ei tämä tunne ollut jättänyt häntä. Joka askeleella, minkä hän koko tänä päivänä oli ottanut ohuella, hauraalla jäällä, arveli hän vainuavansa onnettomuuden yhä lähenevän ja tuolla ulompana jäällä hänen edessään, minne isäntänsä tahtoi ajaa hänet, vaani varma perikato. Hän ei liikahtanut paikaltaankaan. Niin paljon oli hän kärsinyt ja niin pitkälle oli hän päässyt, etteivät lyönnit enää tuntuneet niin raskailta. Ja Halin yhä jatkaessa lyömistänsä, alkoi Buckin hervoton elonliekki lepattaa sammuakseen. Hän oli kuolemaisillaan. Hän tunsi itsensä niin merkillisen tylsistyneeksi. Oli kuin olisi hän kaukaa etäältä huomannut, että häntä lyötiin. Mitään tuskaa ei hän enää tuntenut. Oikeastaan ei hän tuntenut yhtään mitään, hyvin heikosti vain tajusi jysähdyksen kartun kohdatessa hänen ruumistaan. Mutta varmaankaan ei ruumis enää ollut hänen, se tuntui olevan jossain niin etäällä...