Kun John Thornton palellutti jalkansa viime joulukuussa, hänen toverinsa tekivät hänen olonsa mukavaksi ja jättivät hänet toipumaan, itse jatkaen matkaansa jokea ylös hankkiakseen sahatukeista tehdyn lautan Dawsoniin. Hän ontui yhä lievästi sinä päivänä, jolloin pelasti Buckin, mutta pian lämpimän sään kera ontuminen katosi kokonaan. Ja täällä, maaten joen rannalla kaiket kevätpäivät läpeensä, katsellen juoksevaa vettä, laiskasti kuunnellen lintujen laulua ja luonnon huminaa, Buck sai vähitellen takaisin entisen voimansa.
Lepo on todella paikallaan taivallettuaan kolmetuhatta mailia, ja täytyy tunnustaa, että Buckista tuli laiska, kun hänen haavansa paranivat, lihakset pullistuivat ja liha palasi peittämään luut. Itse asiassa he kaikki velttoilivat — Buck, John Thorntonkin sekä Skeet ja Nig — odottaessaan hirsilauttaa, jonka tuli viedä heidät Dawsoniin. Skeet oli pieni, irlantilainen setteri, joka heti lyöttäytyi Buckin hyväksi ystäväksi, kun tämä oli puolikuolleessa tilassa liiaksi heikko harmistuakseen sen julkeudesta. Skeetillä oli tohtorinvaistoja, joita usein tapaa koirissa: se nuoli ja pesi Buckin haavoja samalla tavoin kuin kissa pesee poikasiaan. Joka aamu Buckin lopetettua aamiaisensa, toimitti se säännöllisesti tämän omin valloin ottamansa tehtävän ja lopulta kaipasi Buck sen huolenpitoa yhtä paljon kuin Thorntoninkin. Nig oli myöskin ystävällinen, vaikkei niin mielenosoituksellisesti. Se oli suuri ja musta, verikoiran ja hirvikoiran sekoitus, ilosilmäinen ja rajattoman hyväluontoinen.
Buckin suureksi ihmeeksi eivät nämä koirat osoittaneet mitään kateutta häntä kohtaan. Ne näyttivät olevan tyytyväisiä nauttiessaan John Thorntonin ystävyyttä ja anteliaisuutta hänen kerallaan. Buckin voimistuttua houkuttelivat ne häntä kaikenlaisiin mahdollisiin hauskoihin leikkeihin ja kujeisiin, joihin John Thorntonkaan ei voinut olla ottamatta osaa. Tällä tavoin läpäisi Buck toipumisaikansa soluen samalla uuteen olemassaoloon. Ja nyt oppi hän ensi kertaa tuntemaan, mitä mieltymys, todellinen intohimoinen antautuminen merkitsee. Tätä tunnetta ei hän koskaan ollut kokenut siellä alhaalla tuomari Millerin luona Santa Claran aurinkoisessa laaksossa, Tuomarin poikain kanssa oli hän samoillut ympäri ja käynyt metsällä, he olivat työskennelleet yhdessä kuin hyvät toverit; pojanpojille oli hän ollut jonkinlainen mahtava vartija ja tuomarin kanssa ollut arvokkaassa, suurenmoisessa ystävyyssuhteessa. Mutta kuumeentapaisen, polttavan hellyyden, joka lähenteli jumaloimista, melkein mielettömyyttä — tämän tunteen herättäminen hänessä oli John Thorntonille suotu.
John Thornton oli pelastanut hänen elämänsä sekä oli lisäksi ihanteellinen isäntä. Toiset miehet huolehtivat koiristaan, koska velvollisuudentunne ja kunnollisuus kehoittivat heitä siihen, mutta hän piti huolen omistaan kuin lapsistaan eikä sitäpaitsi voinut menetellä toisin. Ja hän teki vielä enemmän. Hän ei koskaan unhoittanut tervehtiä niitä ystävällisesti ja lausua rohkaisevia sanoja. Ja istuutuessaan pitämään pitkiä keskusteluja heidän kanssaan — "viettämään pakinahetkeä", kuten hän sitä kutsui — oli hän tästä itse yhtä ihastunut kuin he. Hänellä oli tapana ottaa Buckin pää karkeitten, kovien käsiensä väliin, nojata siihen omansa ja huojutella Buckia edestakaisin antaen hänelle kaikkia mahdollisia leikillisen soimaaviakin nimityksiä, jotka tämän korvissa kaikuivat kuin hyväily. Buck ei tietänyt mitään ihanampaa koko maailmassa, kuin tämän kovakätisen hyväilyn ja nämä kuiskatut sanat ja joka kerta edestakaisin tuuditettaessa tuntui hänestä kuin tahtoisi sydän hypähtää rinnasta pelkästä ilosta. Ja kun sitten John Thornton päästi taas hänet ja hän nauravin suin, loistavin silmin ja kurkkuunsa tukahutetuin huudahduksin lennähti pystyyn jääden siten liikkumattomana isäntänsä eteen seisomaan, huudahti John Thornton oikealla kunnioituksella: "Totisesti, Buck — puheenlahja on ainoa, mikä sinulta puuttuu!"
Buckilla oli muuan hellyyden ilmaisutapa, joka melkein olisi saattanut merkitä tämän vastakohtaa. Hänellä oli usein tapana tarttua Thorntonin käteen leuoillaan ja purra niin kovaa, että näkyi syviä merkkejä nahassa kauan jälkeenpäin. Mutta niinkuin Buck käsitti Thorntonin soimaukset hyväilynimiksi, niin ymmärsi Thorntonkin, että Buckin tekopuremien piti kuvata hyväilyä.
Enimmäkseen Buck ilmaisi kuitenkin rakkauttaan hiljaisella ihailulla. Hän saattoi aivan villiintyä Thorntonin hyväillessä tai puhutellessa häntä, muttei koskaan kerjännyt tällaista suosiota. Skeetillä oli toisinaan tapana pistää kuononsa Thorntonin käteen ja tyrkkiä ja sysiä kunnes häntä alettiin hyväillä ja Nig tuli ja asetti suuren päänsä Thorntonin polvelle, mutta Buck tyytyi ihailemaan etäältä. Hän saattoi maata tuntikausia isäntänsä jaloissa ja katsella tätä kasvoihin jännitetyllä, kiihkeällä tarkkaavaisuudella, tutkien hänen piirteittensä joka ilmettä, joka vivahdusta. Tai myöskin makasi Buck jonkun matkan päässä hänestä, hänen takanaan tai sivullaan, katsellen yhtä tarkkaavaisena hänen vartalonsa rajaviivoja ja pienintäkin hänen tekemäänsä liikettä. Ja niin läheinen oli heidän suhteensa, että Buck katseillaan sai John Thorntonin vähänväliä kääntämään päätänsä ja äänettömänä vastaamaan hänen silmäykseensä, jolloin sama sydämellinen ilme loisti heissä kummassakin.
Pitkään aikaan pelastuksensa jälkeen ei Buck tahtonut kadottaa John Thorntonia näkyvistään. Siitä silmänräpäyksestä, jolloin tämä jätti teltan, aina siihen hetkeen, kun hän jälleen palasi sinne, seurasi Buck uskollisesti hänen kintereillänsä. Se asianhaara, että toinen isäntä toisensa jälkeen oli kadonnut hänen elämästään hänen Pohjolassa ollessaan, oli synnyttänyt hänessä pelon, etteivät ne koskaan voisikaan viipyä kauan hänen luonaan. Hän pelkäsi, että Thornton katoisi samalla tavoin kuin Perrault ja François ja skotlantilainen puolirotuinen. Vieläpä yön unissakin vaivasi tämä levottomuus häntä. Sellaisissa tapauksissa hän saattoi karkoittaa unen ja hiipiä kylmässä teltan sisäänkäytävälle, minne pysähtyi kuunnellakseen isäntänsä hengitystä.
Mutta huolimatta suuresta rakkaudesta John Thorntoniin, — seikka, joka osoitti sivistyksen lieventävää vaikutusta, — oli alkuperäinen, Pohjolassa herännyt luonto hänessä täydessä, vilkkaassa toiminnassa. Uskollisuuden ja hellyyden — nämä sivistyksen hedelmät — omisti hän, mutta sen ohessa säilytti hän viileytensä ja kavaluutensa. Pikemmin hän oli olento, joka oli tullut erämaasta istuakseen John Thorntonin lieden luona, kuin lempeän Etelän koira, johon sukupolvien sivistys oli painanut leimansa. Hän rakasti John Thorntonia siksi syvästi, ettei voinut varastaa tältä, mutta jos oli kysymyksessä joku toinen mies jostain toisesta leiristä, ei hän silmänräpäystäkään epäillyt. Ja hän varastikin viekkaudella, joten vältti joutumasta ilmi.
Hän oli aivan täynnä koiranpuremien arpia, tapellen raivoisammin ja harkituimmin kuin koskaan ennen. Skeet ja Nig olivat liian hyväluontoisia riidelläkseen niiden kanssa ja sitäpaitsi ne kuuluivat John Thorntonille. Mutta vieraiden koirien, mitä rotua ja kuinka korskeita tahansa olivatkin, täytyi viipymättä tunnustaa Buckin etevämmyys, tai muuten joutuivat he silmänräpäyksessä taisteluun elämästä ja kuolemasta peloittavan vastustajan kanssa. Ja Buck oli armahtamaton. Hän oli itse saanut oppia tottelemaan väkivallan lakeja eikä milloinkaan laiminlyönyt käyttää hyväkseen etua, samoinkuin ei säästänyt vihollista, jonka kerran oli pakoittanut kuoleman poluille. Hän oli ottanut oppia Spitzistä, postin ja poliisin koirain etevimmistä tappelijoista ja tiesi, ettei mitään keskitietä ollut. Hänen täytyi voittaa tai jäädä voitetuksi — säälin osoittaminen oli heikkoutta. Varhaisimpina alkuaikoina ei ollut armeliaisuutta olemassakaan. Sitä olisi silloin käsitetty väärin ja pidetty pelkona ja sellaiset väärinkäsitykset tuottivat varman kuoleman. Tappaa tai tulla tapetuksi, syödä tai tulla syödyksi, tämä oli laki, ja Buck totteli tätä harmaan muinaisajan käskyä.
Hän oli vanhempi päiviä, joita oli nähnyt ja hengähdyksiä, joita oli vetänyt. Hän oli menneisyyden ja nykyisyyden välirengas ja hänen taakseen vaipunut ijäisyys virtaili hänessä mahtavin lainein, joihin hän mukaantui. Hän istui John Thorntonin lieden ääressä — leveärintaisena, valkoisin torahampain ja pitkäkarvaisin turkein — mutta hänen takanaan häämöitti kaikenlaisten koirain, puolisusien ja villien susien varjoja, vaatien ja uhmaillen, maistellen lihaa, jota hän söi, janoten vettä, jota hän joi, vainuten tuulta ja kuunnellen hänen kerallaan ja kertoen hänelle erämaan ääniä, selvitellen hänen luonnettaan, määräten hänen tekojaan, nukkuen ja uneksien hänen kanssaan ja ilman häntä, sekä itse ollen hänen uniensa esineinä.