Thornton nousi ylös. Hänen silmänsä olivat kosteat. Suuria kyyneliä vieri pitkin hänen poskiaan. "Sir", sanoi hän Skookum Benchin kultakuninkaalle, "e-ei, sir. Saatte mennä niin pitkälle kuin tietä riittää, sir. Se on ainoa vastaus, mikä minulla on antaa teille, sir."
Buck otti Thorntonin käden hampaittensa väliin. Ja Thornton huojutti koiran päätä edestakaisin. Kuin yhteisestä sopimuksesta vetäytyivät kaikki katselijat kunnioittavan matkan päähän. Kukaan ei tahtonut olla epähieno häiritsemällä enää molempia ystävyksiä.
VII.
Kun erämaa kutsuu.
Buckin viidessä minuutissa ansaittua John Thorntonille kuusitoistasataa dollaria, valmisti hän hänelle täten tilaisuuden suorittaa muutamia velkoja ja lähteä itään molempien toveriensa kanssa etsimään erästä salaperäisesti kadonnutta kultakaivosta, jonka historia oli yhtä vanha kuin maankin. Monet olivat lähteneet sitä etsimään, harvat sen löytäneet, useimmat eivät olleet koskaan palanneet keksintömatkalta. Kadonnutta kaivosta ympäröi traagillinen salaperäisyys. Ei kukaan tiennyt, kuka ensin oli sen keksinyt. Vanhimmatkaan perimätiedot eivät kuitenkaan ulottuneet tähän asti. Alusta pitäen oli siellä ollut vanha, kukistumaisillaan oleva mökki. Kuolevaiset olivat kuolinvuoteillaan vannoneet sen olemassaolon — niin mökin kuin sen läheisyydessä sijaitsevan kaivoksenkin — ja vahvistaneet todistuksensa osoittamalla kultalohkareita, suuremman arvoisia kuin milloinkaan ennen oli nähty Pohjoismaissa.
Mutta kukaan nykyään elävistä ei ollut anastanut tätä aarrekammiota, ja kuolleet olivat kuolleita — siksi lähtivät John Thornton, Pete ja Hans, kerallaan Buck ja puoli tusinaa muita koiria, tuntemattomia teitä itään alkaakseen tehtävän, jossa yhtä hyvät koirat ja miehet kuin he olivat epäonnistuneet. He matkasivat seitsemänkymmentä penikulmaa Yukonia ylöspäin, poikkesivat vasemmalle Stewartjoelle, kulkivat Maysin ja Mc Questionin ohi, jatkaen niin pitkälle, että Stewart näytti vain pieneltä pilkulta ylhäällä kohoavien vuorenhuippujen keskellä, jotka muodostivat mantereen selkärangan.
John Thornton ei paljoakan välittänyt ihmisistä tai luonnosta. Hän saattoi aivan hyvin elää villin tavoin. Kourallisineen suolaa ja pyssyineen saattoi hän tunkeutua erämaahan, elää missä halusi ja kuinka kauan halusi. Intiaanein tapaan ei hän pitänyt mitään kiirettä, hankki itselleen päivällisen partiomatkoillaan, ja jollei tavannut metsänriistaa, teki hän taas kuin intiaanit — jatkoi matkaansa siinä varmassa vakaumuksessa, että ennemmin tai myöhemmin löytäisi sellaista. Ja siksi oli tuore liha tämän pitkän idänmatkan kestäessä heidän varsinainen eväänsä, kuorman pääasiallisesti sisältäessä ampumavaroja ja työkaluja. Ja mitä aikaan tuli, niin olihan tulevaisuus edessä.
Buckille oli tämä samoaminen tuntemattomien seutujen läpi yhtämittaista huvimatkaa alinomaa metsästettäissä ja kalastettaissa. Useita viikkoja perätysten, päivä päivältä, saattoivat he jatkaa tällä tavoin. Heidän vihdoin jonnekin majoituttuaan pysähtyivät he samoin viikkokausiksi, jolloin koirat vetelehtivät ja miehet polttivat reikiä jäätyneeseen liejuun ja soraan sekä huuhtoivat lukemattomia pannullisia hiekkaa etsiessään kultaa. Toisinaan he saivat nähdä nälkää, toisinaan söivät ylellisesti riippuen metsästysonnesta ja riistan saannista. Tuli kesä, kuormasto koottiin miesten ja koirain selkään, ja kuljettiin yli siintävien vuorijärvien tai tuntemattomia jokia ylös ja alas kevyissä pursissa, joita olivat sahatuista puista valmistaneet itselleen.
Kuukaudet tulivat ja menivät, vaeltajamme kuljeskelivat edestakaisin näitä tuntemattomia maita, missä ei ketään muita ihmisiä ollut, mutta jossa silti ihmisiä oli ollut, sikäli kuin kadonneen mökin jutussa oli perää. He matkasivat yli kesäihanuudessaan kylpevien selänteitten, värisivät vilusta sydänyön auringossa paljailla kallioilla metsänrajan ja ikuisen lumen välillä, vaelsivat läpi kesälämpöisten laaksojen kärpäs- ja sääskiparvien seassa, poimivat jäätiköitten varjoista mansikoita ja kukkasia, yhtä kypsiä ja kauniita kuin etelän tuottamia. Syksyllä saapuivat he omituiseen, järvirikkaaseen, synkkään ja hiljaiseen seutuun, missä villiä lintuja oli ollut, mutta missä nyt ei ollut elämän merkkiäkään — ei muuta kuin kolea tuuli, suojapaikoissa jäämuodostumia ja surumielinen aallonloiske yksinäisiä rantoja vasten.
Tuli uusi talvi ja nyt he vaelsivat heidän edellään kulkeneitten miesten melkein kokonaan hävinneitä jälkiä pitkin. Kerran saapuivat he tielle, joka kauan aikaa sitten oli raivattu metsän läpi, ja heistä tuntui kuin kadonnut mökki olisi ollut lähellä. Mutta tie ei alkanut missään eikä loppunut missään ja koko sen olemassaolo pysyi salaisuutena, niinkuin sekin, kuka oli sen raivannut ja miksi hän sen oli tehnyt. Toisella kertaa he löysivät sattumalta joitakin ajan kuluttamia metsästäjämajan jäännöksiä ja muutamien lahonneiden huopien seasta John Thornton löysi piilukkopyssyn. Hän näki sen olevan Hudson-Bay-komppanian pyssyjä, sen ensimäisiltä retkillä luoteiseen, jolloin sellainen kivääri oli oman kokoisensa majavannahkapakan arvoinen. Mutta siinä kaikki — ei jälkeäkään enempää henkilöistä, jotka aikoja sitten olivat rakentaneet majan ja jättäneet pyssyn huopien joukkoon.