Ja jälleen tuli kevät ja pitkän vaelluksensa loppupuolella he löysivät kadonneen mökin sijasta paikan, missä kulta kimalteli kuin keltainen voi huuhdinastian pohjalla. He eivät välittäneet etsiä kauempaa. Työskennellessään joka päivä he kokosivat tuhansittain dollareita puhtaana kultatomuna ja suurina kimpaleina. Ja he tekivät työtä joka päivä. Kulta pakattiin hirvennahkapusseihin, viisikymmentä naulaa kuhunkin, ja nämä pussit pinottiin kuin halot kuusenoksista kyhätyn mökin seinämälle. He työskentelivät kuin jättiläiset. Päivä toisensa perästä katosi kuin unelma tässä aarteitten kokoamisessa.
Koirilla ei ollut nyt mitään muuta tehtävää, kuin joskus tuoda kotiin metsänriista, minkä Thornton oli tappanut, ja Buck loikoili nyt tuntikausia tulen ääressä miettien. Lyhytsäärinen, karvainen mies ilmestyi hänelle nyt useammin, koska hänellä oli niin vähän tehtävää. Siinä loikoessaan ja tuijottaessaan tuleen tuntui Buckista kuin vaeltaisi hän vähän väliä tuon miehen kanssa kokonaan muussa maailmassa, jonka hän myös tunsi. Silmiinpistävintä tässä toisessa maailmassa näytti olevan pelko. Kun Buck näki karvaisen miehen istuvan ja makaavan tulen edessä pää polvien välissä ja kädet sen päällä ristissä, huomasi hän miehen unen hyvin levottomaksi. Tämä säpsähteli usein ja hyppäsi nopeasti pystyyn, jolloin tuijotti kauhistuneena pimeyteen ja heitti lisää puita tuleen. Vaeltaessaan merenrantaa pitkin, missä karvainen mies kokosi kuoriaiseläimiä syöden ne sitä mukaa kuin löysi, väijyi hän ympärillään piileviä vaaroja ja hänen jalkansa olivat valmiit tuulen nopeudella pakenemaan pienimmänkin vaaran uhatessa. Äänettömästi he hiipivät läpi metsän, mies edellä ja Buck hänen kintereillään, molemmat äärimmäisen varuillaan, jännitetyin korvin ja värisevin sieraimin, sillä karvaisella miehellä oli yhtä terävä kuulo ja yhtä hieno vainu kuin Buckillakin. Hän osasi myös kiivetä puihin ja liikkua siellä yhtä nopeaan kuin maassakin heittäytymällä oksalta oksalle tarttuen niihin käsivarsillaan, vaikka puut toisinaan olivat kahdentoistakin jalan päässä toisistaan. Hän hellitti kätensä, heittäytyi eteenpäin ja tarttui uudelleen kiinni, milloinkaan putoamatta tai hairahtumatta. Näytti todellakin kuin olisi hän yhtä perehtynyt oleskelemaan ylhäällä puissa kuin maassakin ja Buckista tuntui kuin olisi hän viettänyt kokonaisia öitä valvoen puiden alla, missä karvainen mies oli istunut ja nukkuessaan pysytellyt kiinni.
Karvaisen miehen näky ja houkuttelevat äänet, jotka vielä kuuluivat metsän syvyydestä, olivat hyvin läheisessä yhteydessä keskenään. Ne herättivät Buckissa valtavaa levottomuutta ja ihmeellistä kaihoa. Epämääräisesti hän tunsi suloista iloa, hän ikävöi ja kaipasi jotain, tietämättä itsekään mitä. Toisinaan hän seurasi metsän houkuttelevaa ääntä, etsi sitä kuin olisi se ollut esine, haukkuen lempeästi tai uhkamielisesti, aina sen mukaan, millä tuulella kulloinkin oli. Hän saattoi pistää kuononsa viileään metsäsammaleeseen, tai mustaan, pitkää ruohoa kasvavaan maahan päristellen ilosta tuntiessaan väkevän maantuoksun. Tai myöskin hän makasi tuntikausia kokoonkyyristyneenä, ikäänkuin piilossa kaatuneiden puiden sientä kasvavain runkojen takana, suurin silmin ja herkin korvin kuunnellen kaikkea, mikä liikkui tai kuului hänen ympärillään. On mahdollista, että hän siinä maatessaan toivoi pääsevänsä tuon merkillisen, kehoittavan äänen perille, jota hän ei voinut ymmärtää. Mutta hän ei ensinkään tiennyt, miksi teki kaiken tämän. Hänen täytyi niin tehdä, eikä hän ajatellut ollenkaan syitä.
Vastustamattomat kiihoittimet valtasivat hänet. Saattoi tapahtua, että hän loikoessaan leirissä ja laiskasti torkkuessaan päivän helteessä, äkkiä nosti päätään ja höristi korviaan kiihkeästi kuunnellen, syöksähti pystyyn ja hyökkäsi tiehensä. Ja yhä kauemmaksi ja kauemmaksi kävi kulku, läpi metsikköjen ja aukeamien, missä ryhmittäin sieniä kasvoi. Hänestä oli mieluista juosta pitkin kuivaneita joenuomia ja salassa vakoilla lintujen elämää metsässä. Kokonaisen päivän hän saattoi maata pensaikossa ja katsella, miten peltopyyt toitottaen tassuttivat edestakaisin. Mutta kaikkein mieluisinta oli hänestä kiitää metsässä kesäisen sydänyön hienossa hämärässä kuunnellen metsän jylhää, unista suhinaa, selitellen kaikkia merkkejä ja ääniä niinkuin ihminen lukee kirjaa ja etsien tuota salaperäistä "jotain", joka alinomaa houkuttelemistaan houkutteli häntä, hänen joko valveilla tai nukuksissa ollessaan.
Eräänä yönä hän säpsähti äkkiä unestaan ja ponnahti pystyyn silmät suurina, sieraimet väristen ja vainuten ja karva jaksottain lainehtien. Metsästä kuului tuo houkutteleva ääni — tai ainakin joku sen sävelistä, sillä niitä oli useita — selvemmin ja varmemmin kuin koskaan ennen, pitkäveteinen ulvonta, samalla kertaa samallainen ja erilainen kuin susikoiran. Ja Buck tunsi sen, vanhaan, tavalliseen tapaansa — tämän äänen oli hän ennen kuullut. Hän juoksi leirin läpi, missä kaikki nukkuivat sikeässä unessa, ja nopeaan ja äänettömästi kiisi eteenpäin läpi metsien. Tultuaan lähemmäksi ääntä, hän hiljensi vauhtiaan liikkuen mitä suurimmalla varovaisuudella, kunnes saapui avonaiselle paikalle, jossa hän näki pitkänlaisen, laihan korpisuden istuvan kuono pilviä kohti.
Buck ei ollut saattanut aikaan pienintäkään melua, mutta susi lakkasi ulvomasta näyttäen vainuavan hänen läsnäolonsa. Nyt lähti Buck keskelle aukeata paikkaa, melkein matelemalla ja ruumis kokoonvetäytyneenä, häntä ojossa ja kankeana sekä äärimmäisen varovaisesti muutellen jalkojaan. Hänen joka liikkeensä todisti sekoitettuja uhkauksia ja ystävyyden osoituksia. Vallitsi uhkaava aselepo, joka aina on ominaista villien petoeläinten välisille kohtauksille. Mutta susi lähti pakoon niin pian kuin näki hänet. Buck seurasi hurjasti loikaten perässä, yrittäen kiihkeästi saavuttaa toisen. Hän ajoi tämän jonkinlaiseen umpikujaan puron pohjalla, missä hirsiläjä sulki tien. Susi kellahti nurin, nousi takajaloilleen — kuten Joella ja kaikilla muilla susikoirilla oli ollut tapana ollessaan hädässä — nosti karvat pystyyn ja murisi, alinomaa loksahutellen leukapieliään.
Buck ei hyökännyt hänen kimppuunsa, kierteli vain hänen ympärillään yhä tiheämmissä ja tiheämmissä kehissä ystävällisesti koettaen lähennellä. Mutta susi oli epäluuloinen ja peloissaan, sillä Buck painoi suunnilleen kolme kertaa niin paljon kuin se, ja sen pää tuskin ulottui Buckin lapaluun kohdalle. Käyttäen sopivaa tilaisuutta hyväkseen se kiisi täyttä laukkaa tiehensä ja ajo alkoi uudelleen. Useita kertoja se joutui uudelleen kiinni ja sama asia toistui taas. Susi oli kai heikossa kunnossa, sillä muuten ei Buck olisi niin helposti saavuttanut sitä. Se juoksi kunnes Buck oli aivan sen rinnalla — pyörähti silloin ympäri ja pysähtyi, mutta vain jatkaakseen matkaa uudelleen niin pian kuin tuli tilaisuus.
Vihdoinkin tuli Buckin uutteruus palkituksi. Kun susi näki, ettei toinen tahtonut mitään pahaa, alkoi se vihdoin haistella hänen kuonoaan. Ja nyt tulivat he ystävällisiksi toisiaan kohtaan ja leikkivät hermostuneella, ujostelevalla tavalla, millä villieläimet koettavat salata viileyttänsä. Kun he olivat hetkisen jatkaneet leikkimistä, lähti susi laukkaamaan eteenpäin kevyesti ja vapaasti juosten, mikä selvästi näytti hänen aikovan määrättyyn maaliin. Hän selvitti Buckille, että tämä tulisi mukaan, ja niin mentiin vieri vierin pimeässä hämärässä puron uomaa solaa kohti, mistä vesi tuli, ja yli paljaan vuorenharjan, missä sen lähde oli.
Vesistön vastaiselta puolelta laskeutuivat he tasangolle, missä oli suuria metsäisiä aloja ja useita koskia ja näiden suurten metsätaipaleiden halki juoksivat he tuntikausia. Aurinko nousi yhä korkeammalle ja päivä kävi lämpimämmäksi. Buck tunsi villiä iloa. Hän tiesi, että vihdoinkin oli noudattanut kutsumusta sekä että nyt juoksi erämaan veljensä rinnalla kohti sitä paikkaa, mistä houkuttelevat äänet olivat varmasti kuuluneet. Vanhat muistot riehuivat hänen sisällään, ne kiihoittivat häntä, kuten muinoin se todellisuus, jota ne kuvastivat, oli häntä kiihoittanut.
Kaikkea tätä oli hän ennen tehnyt jossain tuolla toisessa maailmassa, josta hänellä oli hämärä muisto, ja nyt hän teki sitä uudelleen; syöksyi esteettä eteenpäin vapaudessa ennen polkematon maa jalkainsa alla ja laaja avaruus päänsä päällä.