"Huomenna", sanoi Ford, "vien sinut mukanani syvälle vedelle".
Katselin valtamerelle, jonne hän osoitti, ja näin mahtavat hyökylaineet, joiden rinnalla tähänastiset ratsuni vaikuttivat mitättömiltä läikähdyksiltä. En tiedä, mitä olisinkaan vastannut, ellei minulle juuri sillä hetkellä olisi tullut mieleen, että kuuluin kuninkaalliseen ihmissukuun. Sentähden en sanonut muuta kuin: "Kiitoksia vain, siellä yritän huomenna."
Havaiji-saarten rantoja huuhteleva vesi on varsinkin uimarin kannalta katsoen ihanteellista. Se on tarpeeksi viileätä tuntuakseen suloiselta ja niin lämmintä, että uija voi viettää siinä koko päivän lainkaan vilua tuntematta. Auringon paistaessa ja tähtien kimmeltäessä, keskipäivällä ja keskiyöllä, keskikesällä ja keskitalvella — aina sen lämpömäärä on sama, ei liian lämmin eikä kylmä, vaan aivan parahillaan. Se on todella ihanteellista vettä, suolaista, puhdasta ja kristallikukasta. Sen veden laadun takia ei oikeastaan ole ihmeellistä, että kanakit ovat maailman uimataitoisinta väkeä.
Seuraavana päivänä aamupuolella lähdin Fordin kanssa tavattoman pitkälle uimamatkalle siinä ihanteellisessa vedessä. Liukulaudoillamme ratsastaen, tai oikeammin sanoen maaten mahallamme niillä, meloimme rannan lastentarhan läpi, missä pojat leikkivät. Pian olimme syvällä, missä mahtavat laineet ärjyen vyöryivät. Pelkkä kamppailu niitä vastaan, kun meloi niiden yli ja läpi, oli ankaraa urheilua. Jokainoan hermon oli oltava vireessä, sillä siinä kamppailussa toinen vastapuoli antoi mahtavia iskuja ja toisen piti käyttää paljon oveluutta — se oli taistelua järjettömän voiman ja järjen välillä. Sain pian useita opetuksia. Kun hyökyaalto kuohahti pääni yläpuolelle, saatoin silmänräpäyksen ajan välähdyksen nähdä päivän kuultavan sen smaragdinvihreän muurin läpi, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä minun oli painettava pääni alas ja puristauduttava lautaa vasten aivan kaikin voimin. Sitten tuli isku, ja rannalta katselijasta näytti varmasti siltä, että aalto nielaisi minut. Mutta todellisuudessa lauta ja minä olimme kulkeneet aallon harjan läpi toiselle rauhallisemmalle puolelle. En suosittele sellaisia iskuja heikoille ja herkkätuntoisille henkilöille. Ne ovat raskaita, ja vyöryvä vesi painaa kuin hiekkamyrsky. Toisinaan mennään puolenkymmenen hyökyaallon läpi melkein yhtä päätä, ja sellaisissa tapauksissa mieli tosiaankin alkaa taipua havaitsemaan lujan maankamaran ja rannalla pysymisen hyviä puolia.
Ulapalla, keskellä sellaista mahtavien hyökyaaltojen pikasarjaa, saimme seuraamme kolmannen, nuoren miehen, jonka nimi oli Freeth. Kun pudistelin vettä silmistäni kuljettuani läpi aallon ja katsahdin ylös nähdäkseni, mitä seuraavalta saattoi odottaa, näin hänen ratsastavan aallon selässä, seisoen pystysuorana, levollisen varmana laudallaan — nuoren, auringon pronssinväriseksi paahtaman jumalan. Kuljimme läpi aallon, minkä selässä hän ratsasti. Ford huusi hänelle. Hän hypähti ilmaan aalloltaan, tempasi lautansa, meloi luoksemme ja auttoi Fordia minun opettamisessani. Erään seikan opin erikoisesti Freethiltä, nimittäin sen, miten on otettava vastaan tavallista isompi hyökyaalto. Sellaiset olivat aivan hirveitä, ja oli vaarallista maata laudallaan niiden tullessa. Mutta Freeth näytti minulle, miten minun on meneteltävä. Kun näin sellaisen aallon vyöryvän vastaani liu'uin pois alukseltani ja vajottauduin veden alle pitäen käsivarret ojennettuina lautaa pääni yläpuolella. Jos aalto tempaisi sen käsistäni ja koetti iskeä sillä minua — sellaisten hyökylaineiden hyvin tavallinen temppu — oli toista jalkaa paksu vesityyny pääni suojana. Aallon mentyä ohi kiipesin jälleen laudalleni ja meloin eteenpäin. Olen kuullut monien saaneen pahoja vammoja lautansa iskusta.
Minulle opetettiin, että koko aalloilla ratsastamisen ja niitä vastaan taistelemisen taito sisältyi siihen, ettei niille tehnyt vastarintaa. Oli väistettävä iskua, minkä aalto suuntasi, sukellettava läpi aallon, kun se koetti lyödä kasvoihin, painauduttava jalat edellä veteen syvälle pinnan alle ja annettava mahtavan hyökyaallon, mikä uhkasi turmiolla, kulkea pään yli. Ei milloinkaan saanut olla jäykkänä ja kankeana. Oli vain annettava perään, mukauduttava veden vetämisiin ja kiskomisiin. Jos vedenalainen virta tarttuu mieheen ja vetää häntä pohjaa myöten merelle päin, niin ei saa rimpuilla vastaan. Jos rimpuilee, hukkuu melkein varmasti, koska virta on miestä voimakkaampi. On annettava perään vedenalaiselle virralle — uitava sen mukana eikä sitä vastaan: silloin paine lakkaa, ja samalla kuin ui sillä tavalla ja pettää virran, niin ettei se enää pidä kiinni, saattaa päästä ylöspäin ja saavuttaa pinnan suuremmitta vastuksitta.
Sen, joka tahtoo oppia aalloilla ratsastamaan, täytyy olla hyvä uija ja tottunut sukeltaja. Lisäksi tarvitaan vain voimia ja tavallista tervettä järkeä. Isojen hyökyaaltojen voima on hämmästyttävä. Saattaa sattua yhteenotossa niiden kanssa, että ratsastajalta kirpoaa lauta monen sadan jalan päähän. Silloin miehen on tultava toimeen omin neuvoin. On aivan merkityksetöntä, minkä verran silloin on seuraa, ei voi luottaa ainoankaan toisen apuun. Näennäinen turvallisuus, mitä tunsin Fordin ja Freethin läsnäolon takia, sai minut unohtamaan, että olin ensimmäisellä uimaretkelläni syvällä vedellä keskellä isoja hyökyaaltoja. Sain kuitenkin siitä muistutuksen ja sainkin sangen äkkiä. Sillä tuli mahtava aalto, jolla molemmat kumppanini ratsastivat aivan rantaan asti, ja minä olisin voinut hukkua kymmenet kerrat ennen kuin he olivat jälleen luonani.
Jokaisen laudalla aaltoa pitkin liukuvan on ensin suoritettava kunnollinen lähtö. Laudan ja sillä ratsastavan on oltava hyvässä vauhdissa ennen kuin aalto saavuttaa heidät. Kun liukuja näkee sellaisen aallon tulevan, jolla hän tahtoo ratsastaa, hän käänny selin aaltoon ja meloo rantaa kohti kaikin voimin niin sanotuin tuulimyllyottein. Tämä voimanponnistus on suoritettava aivan aallon edessä. Jos laudalla on riittävä vauhti, lisää aalto sitä, ja lauta aloittaa neljännespeninkulmanmatkansa.
Milloinkaan minulta ei unohdu ensimmäinen kerta, jolloin valitsin ison aallon syvällä vedessä. Näin sen tulevan, käänsin selkäni sille ja meloin kuin henkeni edestä. Lautani vauhti kiihtyi kiihtymistään, kunnes minusta tuntui siltä, kuin käsivarteni olisivat olleet irtaantumaisillaan. Mitä selkäni takana tapahtui, sitä en tietänyt — on mahdotonta katsoa taakseen tuulimyllyottein meloessaan. Mutta kuulin aallon harjan kuohuvan ja kohisevan, ja kohta senjälkeen lautani kohosi ja linkoutui eteenpäin. Ensimmäiseen puoleen minuuttiin tuskin tiesin mitä tapahtui. Vaikka pidin silmäni auki, en nähnyt mitään sen tähden, että olin hautaantunut kihisevään kuohuun. Mutta en hätäillyt, olin hurmioituneen ihastuksen vallassa siitä, että minun oli onnistunut pyydystää aalto. Puolen minuutin kuluttua sentään näkö- ja hengityskykyni rupesivat palaamaan. Näin, että lautani etukärki pisti ylös kolme jalkaa vedestä ja piirsi ilmaa. Siirsin varovasti painoani eteenpäin, niin että laudan keula painui. Sitten makasin aivan hiljaa hurjasti eteenpäin kiitäessäni — ja ranta ja uijat tulivat vähitellen selvästi näkyviini… Mutta en saanut matkatuksi neljännespeninkulmaa sillä aallolla, sillä estääkseni lautaani sukeltamasta peräydyin liiaksi, niin että äkkiä vierähdin aallon takasivua alas.
Tämä kaikki tapahtui ollessani toista päivää hyökylaineilla ratsastamassa, ja olin aivan ylpeä itsestäni. Viivyin merellä neljä tuntia ja lopetettuani olin lujasti päättänyt palata sinne niin pian kuin olisin päässyt pystyyn seuraavana aamuna. Mutta se päätökseni kuului niihin, joilla kivetään tietä vissiin kuumaan ja kaukaiseen paikkaan. Seuraavana päivänä olin ankkurissa. En ollut sairas, mutta olin hyvin tukalassa tilassa enkä päässyt vuoteesta. Puhuessani Havaijin ihmeellisestä vedestä minulta unohtui kuvaamatta Havaijin ihmeellinen aurinko. Se on tropiikin aurinko, ja kesäkuun alkupuolella se on aivan kohtisuorasti pään päällä. Ja sitäpaitsi se on kavala ja viekas aurinko. Ensimmäisen kerran elämässäni aurinko oli saanut minut poltetuksi. Käsivarteni, hartiani, ja selkäni olivat karaistuneet, sillä aurinko oli paahtanut ne monta kertaa ennenkin, mutta niin ei ollut jalkojeni laita. Ja nyt olin neljä tuntia yhteen menoon antanut jalkojeni aran takasivun olla alttiina Havaijin auringon kohtisuorasti ampuville nuolille. Vasta maihin noustuani havaitsin, että aurinko oli polttanut minua. Aluksi palanut iho tuntuu vain kuumalta, mutta pian polte kiihtyy ja iho menee rakoille. Jäseniä, joiden iho kurtistuu, on mahdoton taivuttaa. Sentähden vietin seuraavan päivän vuoteessa. Minusta ei ollut kävelijäksi, ja siksi kirjoitan tätäkin vuoteessa. On helpompi tehdä se kuin jättää tekemättä. Mutta huomenna — oi huomenna! — jälleen olen Waikikin ihmeellisessä vedessä ja ratsastan rantaan seisoen pystysuorana laudallani niinkuin Ford ja Freeth. Ja jos epäonnistun huomenna, niin onnistun seuraavana tai sitä seuraavana päivänä. Silloin olen tehnyt erään aivan ehdottoman päätöksen: Snark ei purjehdi pois Honolulusta ennen kuin olen siivittänyt kantapääni aallon nopeudella, niin että minusta tulee auringon paahtama Merkurius!