Se oli kuninkaallista urheilua, maailman luonnollisten hallitsijain urheilua.
Ruohikko ulottuu veteen asti Waikikin rannalla. Puitakin kasvaa aivan veden kaltaalla, ja niiden varjossa on hyvä istua katselemassa majesteetillisia aaltoja, mitkä kumisten tulevat rantaan ihan katselijan jalkojen juureen. Puolen peninkulman päässä merellä, missä riutta sijaitsee, valkoharjaiset hyökyaallot tulvahtavat äkkiä korkeutta kohden levollisesta turkoosinsinisestä pinnasta ja vyöryvät rannalle. Ne seuraavat toisiaan kokonaisen peninkulman pituisina, kuohuvat vaahtokypärät päässä — meren äärettömän armeijan jättiläissoturit. Ja katselija, joka kuulee niiden alituisen jylyn ja kumun ja näkee niiden loputtomat joukot, tuntee itsensä pieneksi ja heikoksi mahtavan voiman edessä, mikä niissä purkautuu raivoon, kuohuun ja pauhinaan. Tuntee itsensä silmin näkymättömäksi hiukkaseksi, ja pelkkä ajatuskin hyökylaineihin joutumisesta panee mielikuvituksen värisemään kammosta, melkeinpä, kauhusta. Nehän ovat kokonaisen peninkulman pituisia, tie avokitaiset pedot, ne painavat tuhansia tonneja ja ryntäävät rantaa vastaan nopeammin kuin ihminen kykenee juoksemaan. Mitä mahdollisuuksia on ihmisellä uhmata niitä? Ei minkäänlaisia, selittää katselijan pelokas minä — ja hän istuu puun alla ja katselee ja kuuntelee — ja ajattelee, että ruohikossa ja varjossa on hyvä olla.
Mutta merelle, sinne, missä mahtava kuohuva hyökylaine ponnahtaa pilviä kohden, ilmestyy äkkiä joku — varmasti merenjumala! — valkoisesta pärskeestä: myllertävän, riehuvan aallonharjan yläpuolella näkyy miehen tumma pää. Mies nousee uljaasti pystyyn keskellä valkoista vaahtoa. Tummat hartiat, tumma alaruumis, tummat jäsenet kohoavat äkkiä katselijan näkyviin. Siinä, missä silmänräpäystä aikaisemmin ei ollut mitään muuta kuin suuri autius ja järjetön raivo, seisoo nyt mies koko pituuteensa ojentuneena, ei mielettömästi kamppaillen hurjassa kaaoksessa, ei mahtavien vesihirviöiden musertamana ja hautaamana, vaan pystyssä niiden kaikkien yläpuolella, levollisena ja voitollisena säilyttäen tasapainonsa huimaavan korkealla harjalla, jalat hautautuneina kiehuvaan, suolaiseen kuohuun, mikä lyö hänen polviinsa asti, samalla kuin muuta ruumista ympäröi ilma ja välkkyvä auringonpaiste ja hän lentää eteenpäin, lentää eteenpäin yhtä nopeasti kuin laine millä seisoo. Se on Merkurius — ruskeaihoinen Merkurius! Hänen kantapäänsä ovat siivitetyt, ja ne lentävät aallon nopeudella… Hän on merestä hypähtänyt hyökylaineen harjalle ja ratsastaa sillä. Aalto karjuu ja ärjyy koettaen ravistaa hänet selästään, mutta hän ei viittoile eikä tavoittele tasapainoa. Hän seisoo aivan tunteettomana, liikkumattomana, kuin kuvapatsas, minkä ihme on nostanut meren syvyydestä. Ja suoraan kohti rantaa hän lentää siivitetyillä kantapäillään hyökylaineen selässä. Hurja kiehuva pärske, ja pitkä jyminä — ja aalto vaipuu lannistuneena rantaan katselijan jalkain juureen. Ja sitten maihin nousee aivan rauhallisesti kanakki, jonka iho hehkuu tropiikin auringon ruskeata kultaa. Muutama minuutti aikaisemmin hän näkyi vain tummana täplänä neljännespeninkulman päässä! Hän on suistanut avokitaisen pedon ja ratsastanut sillä rantaan, ja suoritetun sankariteon herättämä ylpeys kuvastuu hänen ihanan vartalonsa ryhdistä, kun hän luo nopean ja välinpitämättömän silmäyksen katselijaan, joka istuu varjossa rannalla. Hän on kanakki — ja hän on mies, hän kuuluu kuninkaalliseen sukuun, joka hallitsee raakaa ainetta ja pakottaa sen palvelijakseen.
Ja katselija ajattelee: Onhan tosin hyvin hyvä istua rannalla viileässä varjossa, mutta onhan hänkin mies, kuuluuhan hänkin kuninkaalliseen sukuun ja täytyyhän hänenkin kyetä tekemään se, minkä kanakki kykenee tekemään. Koettamaan! Pois yltä vaatteet, mitkä vain ovat vaivaksi tässä lauhkeassa ilmastossa! Merenaalloille kamppailemaan! Siivittäköön miehen taito ja voima hänen jalkansa! Suista hyökyaallot, lannista ne ja ratsasta niiden selässä niinkuin kuninkaan ratsastaa sopii!
Niin ryhdyin harjoittamaan aalloilla ratsastamista. Ja nyt, kun olen siihen perehtynyt, pidän sitä entistä enemmän kuninkaallisena urheiluna.
Lähdin viileältä paikaltani palmujen varjosta, pukeuduin uimapukuun ja sain käsiini "satulan" — litteän, soikiomaisen liukulaudan, minkä miehelle pitää olla noin kuusi jalkaa pitkä ja kaksi leveä. Minun lautani oli liian pieni. Mutta sitä en tietänyt, eikä kukaan selittänyt seikkaa minulle. Liityin muutamien pienten kanakkipoikien joukkoon matalikolla, missä aallot olivat pieniä ja vaimentuneita. Katselin tarkasti, miten kanakkipojat menettelivät. Kun sopiva aalto lähestyi, viskautuivat he mahalleen laudalle, potkivat aivan mielettömästi ja ratsastivat sillä lailla rantaan aallon selässä. Koetin tehdä niinkuin he. Katselin heitä tarkasti, koetin tehdä kaiken aivan samalla tavalla kuin he tekivät ja epäonnistuin täydellisesti. Aalto meni menojaan kuljettamatta minua. Yritin yrittämistäni uudelleen, potkin kaksi kertaa niin hurjasti kuin pojat — ja epäonnistuin. Ympärilläni oli runsaasti puolikymmentä poikaa. Kaikki heittäytyivät laudalleen sopivalla hetkellä, ja jalkamme työskentelivät kuin jokihöyryjen potkurit — ja ne pikku veijarit liukuivat matkoihinsa minun jäädessäni häpeällä jälkeen.
Tein runsaan tunnin yrityksiäni, mutta minun oli mahdoton saada ainoatakaan aaltoa kantamaan minua rantaan. Silloin tuli paikalle eräs ystäväni, Alexander Hume Ford, maapallon ammattikiertäjä, joka alituisesti oli etsimässä jännitystä. Sitä hän oli löytänyt Waikikista. Australian-matkansa varrella hän oli pysähtynyt tänne joiksikin viikoiksi — hän tahtoi kokeilla, oliko hyökylaineilla ratsastamisesta mihinkään, eikä hän nyt kyennyt riistäytymään irti sen lumoista. Hän oli harjoittanut sitä kokonaisen kuukauden, eikä hän ollut havainnut itsessään mitään merkkiä tämän urheilun herättämän ihastuksen laimentumisesta. Hän puhui suurella asiantuntemuksella.
"Anna tuon laudan olla", hän sanoi. "Heitä se hiiteen… Ja sitäpaitsi — sinähän olet menetellyt aivan hullusti. Jos tuo lauta olisi puskenut nenänsä pohjaan, olisi vatsasi muuttunut isoksi haavaksi… Kas tässä, ota minun lautani! Se on miehen mitan mukaan tehty."
Nöyrryn aina tiedon ja kokemuksen edessä. Ford tiesi sen. Hän neuvoi minulle, miten oikealla tavalla asettauduttiin laudalle. Sitten hän odotti sopivaa aaltoa, antoi minulle sysäyksen oikealla hetkellä, ja silloin sitä mentiin! Oi sen silmänräpäyksen ihanuutta, jona tunsi hyökyaallon tarttuvan itseeni ja kuljettavan minua! Kiidin runsaasti sataviisikymmentä jalkaa ja pysähdyin sitten rantahietikolle. Siitä silmänräpäyksestä alkaen olin mennyttä miestä. Kahlasin takaisin Fordin luo hänen lautaansa kuljettaen. Se oli iso, monta tuumaa paksu ja painoi varmaan runsaasti seitsemänkymmentäviisi naulaa. Hän antoi minulle ohjeita ja neuvoja, paljon neuvoja. Hänellä ei ollut ketään opettajanaan, mutta kaiken, minkä oli viikkokausien uutteralla harjoituksella oppinut, hän opetti minulle puolessa tunnissa. Minä sain tietoni välikäden kautta. Ja puolen tunnin kuluttua kykenin aloittamaan omin neuvoin ja ratsastamaan rantaan. Tein sen kerran toisensa jälkeen, ja Ford lausuili tunnustuksiaan ja opetti. Niinpä hän esimerkiksi neuvoi minulle täsmälleen, miten kauas laudan keulasta oli asettauduttava. Mutta luultavasti sentään asetuin liiaksi eteen, sillä rantaan kovalla vauhdilla kiitäessäni lauta pahus äkkiä puski kuononsa pohjaan, pysähtyi silmänräpäyksessä, heitti kuperkeikan, ja saimme väkivaltaisen eron. Linkouduin ilmaan kuin lastu ja hautauduin kurjasti erään alassyöksyvän aallonharjan alle. Ja käsitin oikein hyvästi, että Forditta vatsani olisi surkeasti puhjennut. Se erikoisvaara onkin tämän urheilun viehätyksissä, sanoo Ford.
Minulla oli sellainen luja vakaumus, että murha on itsemurhaa pahempi seikka, varsinkin jos nainen joutuu sen uhriksi. Ja Ford pelasti minut murhateosta. "Muista, että sinun on käytettävä jalkojasi peräsimenä", oli hän sanonut minulle. "Pidä ne tiukasti yhdessä ja ohjaa niillä". Muutamaa minuuttia myöhemmin kiidin rantaa kohti hyökylaineen harjalla ja maata lähestyessäni näin suoraan edessäni naisen, joka seisoi vyötäisiään myöten vedessä. Mitenkä olisin osannut hillitä lainetta, jolla ratsastin! Naisen viimeinen hetki näytti lyöneen. Painoihan lauta seitsemänkymmentäviisi naulaa, ja minä painoin satakuusikymmentäviisi naulaa, ja tällä yhteispainolla oli viidentoista peninkulman nopeus tunnissa. Lauta ja minä muodostimme projektiilin. Julma isku uhkasi heikkoa naisraukkaa! Mutta äkkiä muistin suojelusenkelini Fordin sanat: "Ohjaa jaloillasi!" välähti aivoissani. Ja ohjasin jaloillani minkä jaksoin, viimeisetkin voimani ponnistaen. Ja lauta kääntyi sivulle. Silloin tapahtui paljon samalla kertaa. Aalto antoi minulle töytäyksen, vain aivan pienen ja kevyen, mutta se riitti sysäämään minut laudalta ja painaltamaan kuohuvan veden läpi pohjaan, minkä kanssa minulla sattui tuima yhteenotto ja millä kieriskelin puoleen ja toiseen. Mutta sain pääni ylös vedestä, ahmaisin ilmaa keuhkoihini ja pääsin jaloilleni. Nainen seisoi edessäni. Tunsin itseni sankariksi. Olinhan pelastanut hänen elämänsä. Ja hän nauroi minulle. Hänen naurunsa ei ollut hysteeristä. Hän ei ollut lainkaan aavistanut vaaraa. Minä lohdutin itseäni sentään sillä, että hänen pelastajansa oli Ford enkä minä — minun ei olisi lainkaan sietänyt tuntea itseäni sankariksi… Muuten se ohjaaminen oli totisesti suurenmoista. Muutamia minuutteja harjoiteltuani kykenin ohjaamaan toisten uijien ohi kummalta puolen tahansa ja säilyttämään paikkani aalloilla sen alle hautautumatta.