Ja sitten seurasimme miehiä heidän veneessään poikki rauhallisena päilyvän veden ihmeelliseen vihreään maahan. Nousimme maihin kapealle sillalle ja silloin meille kävi entistä selvemmäksi, että elimme unen satua. Muistakaa, että kaksikymmentäseitsemän vuorokautta olimme yhtä mittaa keinuneet valtamerellä niin piskuisessa aluksessa kuin Snark. Kahdenkymmenenseitsemän vuorokauden kuluessa emme olleet olleet ainoatakaan silmänräpäystä täydellisessä levossa, vaan lakkaamatta liikkeessä. Ja se lakkaamaton liike oli kyllästänyt meidät. Ruumiimme ja aivomme olivat keinuneet ja kieppuneet niin kauan, että ne jatkoivat keinumistaan ja kieppumistaan samalla tavalla silloinkin, kun nousimme rantaan pienelle sillalle. Me luulimme sillan keinuvan. Horjuin eteenpäin ja olin pudota veteen. Katselin Charmiania, ja hänen kävelytapansa saattoi minut ihan pahoilleni. Mutta silta olikin silloin aivan kuin laivan kansi. Se nousi ja laski, milloin hitaammin, milloin äkillisemmin, ja koska siinä ei ollut kaiteita, oli Charmianilla ja minulla täysi työ olla suistumatta laguuniin. Milloinkaan ennen en ollut nähnyt niin hassun pientä siltaa. Kun oikein terästin silmiäni, se ei keinunut ollenkaan; mutta kohta kun kiinnitin huomioni johonkin muuhun, se alkoi jälleen keinua aivan kuin Snark. Kerran sain sen kiinni itse teosta, juuri kun sen toinen pää kohosi korkeutta kohti, ja tuijotin paikaltani alas kahdensadan jalan pituista mäkeä — silta oli aivan kuin laivan kansi, mikä kallistuu väkevässä vasta-aallokossa.
Vihdoin meidän sentään onnistui selviytyä sillasta isäntiemme avulla ja päästä onnellisesti maalle. Mutta maa ei ollut lainkaan siltaa parempi. Aivan heti se kohosi toiselle laidalleen, ja kautta näköpiirin näin sen keinahtelevan. Sen sakarainen tulivuoriselkärankakin notkui — ja selkärankaa kattavat pilvet keinuivat samalla tavalla. Oliko meillä todellakin jalkaimme alla maan kamara? Se tuntui yhtä epätodelliselta kuin koko muukin maihinnousumme. Niin, näimme unta! Se saattoi milloin tahansa hälvetä kuin sumu. Sitten päähäni pälkähti ajatus, että vika kenties kumminkin oli minussa — että olin pyörällä päästäni tai että olin syönyt jotakin, mitä en kyennyt sulattamaan. Mutta näin Charmianin ja hänen surkean kävelynsä — juuri kun loin häneen katseeni, hän horjuen tönäsi vierustoveriaan. Puhuttelin häntä, ja hän valitti maan kummallista käyttäytymistä.
Kuljimme pitkin avaraa, ihmeellisen kaunista ruohikkokenttää ja kuninkaallisten palmupuiden muodostamaa kujaa; sitten pitkin vielä ihmeellisempiä nurmikoita, ylväitten puiden suloisessa varjossa. Ilma oli täynnä linnunlaulua ja lukemattomia, lämpöisiä tuoksuja — korkeakasvuisten liljojen, loistavien hibiscuskukkien ja muiden merkillisten kukkivain tropiikin kasvien lemuja. Uni oli käydä melkein sietämättömän kauniiksi meille, jotka niin pitkään aikaan emme olleet nähneet muuta kuin suolaisen, rauhattoman meren. Charmian ojensi kättään ja tarttui minuun vastustaakseen ympärillämme olevan katoamattoman kauneuden lumousta, ajattelin. Mutta… koettaessani tukea häntä jalkani lysähtivät ristiin, ja ruohikkokentät ja kukat keinahtelivat ylös alas ympärilläni. Meno muistutti maankiristystä, vaikka se taukosi nopeasti tekemättä minkäänlaista vahinkoa. Ja oli sangen vaikea yllättää maata kesken sen näitä kujeita. Niin kauan kuin kiinteästi pidin sitä silmällä, ei tapahtunut mitään. Mutta kohta kun huomioni kohdistui johonkin muuhun, alkoi koko maisema keinahdella joka suuntaan. Kerran käänsin nopeasti päätäni ja näin kuninkaallisten palmupuiden ylvään rivin heilahtavan mahtavana kaarena taivasta kohti. Mutta juuri kun havaitsin ne, ne pysähtyivät, ja uneni muuttui levolliseksi ja hiljaiseksi.
Sitten saavuimme viileään taloon, jonka seiniä kiersi tilava parveke ja joka olisi saattanut olla lootuksensyöjäin asunto. Tuuli sai vapaasti puhaltaa selkiselällään olevien ikkunain ja ovien läpi. Linnunlaulu ja kukkain tuoksu tulvi vienona sisälle ja ulos. Seinät olivat täynnä verhoja, houkuttelevia ruohokudospeitteisiä leposohvia oli joka nurkassa, ja siellä oli iso piano, jolla — sellainen oli silloin varma vakaumukseni — ei milloinkaan soitettu muuta kuin vienoja kehtolauluja. Palvelushenget — kansallispukuiset japanilaistytöt — liitelivät edestakaisin yhtä äänettömästi kuin perhoset. Kaikki oli yliluonnollisen viileätä. Täällä ei ollut rannattoman meren polttavaa auringon paahdetta. Täällä oli liian hyvä olla, jotta se olisi voinut olla totta. Mutta eihän se ollutkaan totta. Tämähän oli satuasunto. Tiesin sen, sillä käännähdin aivan yhtäkkiä ja näin ison pianon silloin keikistelevän avaralla paikallaan eräässä nurkassa. Mutta en sanonut mitään, sillä samassa meitä tervehti suloinen nainen, kaunis kuin madonna, yllä aaltoava valkea puku ja sandaalit jalassa. Hän otti meidät vastaan niin kuin olisimme tunteneet toisemme aikojen alusta asti.
Istuuduimme pöytään viileälle parvekkeelle, perhosmaiset tytöt palvelivat meitä, söimme ihmeellisiä ruokalajeja ja joimme poi-nimistä nektaria. Mutta uni uhkasi haihtua. Kaikki hohti ja karkeloi kuin sateenkaarenkimmelteinen kupla, mikä on särkymäisillään. Loin katseen vihreälle ruohikolle, komeihin puihin ja hibiscuskukkiin — ja silloin äkkiä tunsin pöydän liikkuvan. Pöytä, vastapäätäni istuva madonna, lootuksensyöjäin parveke, hehkuvanpunaiset hibiscuskukat, ruohikkokenttä ja puut — kaikki kohosi ja keinui silmissäni, nousi ja laski kuin aallokko mitattomalla merellä. Tartuin vaistomaisesti tuoliini ja pitelin siitä kiinni. Minulla oli sellainen tunne, että pidätin untani pitämällä kiinni tuolista. Enkä olisi ollenkaan hämmästynyt, jos meri olisi aivan yhtäkkiä vyörähtänyt paikalle ja hukuttanut tämän satumaan ja olisin tavannut itseni istumasta Snarkin ruorissa, edessäni "Merenkulkuoppaan" logaritmitaulut. Mutta uneni jatkui. Katselin salaa madonnaa ja hänen miestään. He eivät näyttäneet ollenkaan ihmettelevän. Mikään pöydällä ei ollut siirtynyt paikaltaan, ja hibiscuskukat, puut ja ruohikkokenttä olivat jäljellä. Kaikki oli ennallaan. Join lisää nektaria, ja uneni tuntui todellisemmalta kuin milloinkaan.
"Ettekö halua hiukan jääteetä?" kysyi madonna. Samassa pöydän laita hänen puolellaan vaipui hitaasti, hitaasti, ja lähetin hänelle myöntävän vastauksen neljänkymmenenviiden asteen kulmassa.
"Haikaloista puheen ollen", sanoi madonnan mies, "kerronpa teille eräästä Niihaun miehestä, joka…" Nyt pöytä jälleen kohosi, ja minä katselin isäntääni ylös neljänkymmenenviiden asteen kulmassa.
Sillä tavalla ateria jatkui, ja olin iloinen siitä, ettei minun tarvinnut katsella Charmianin kurjaa kävelyä. Mutta äkkiä pääsi lootuksensyöjäin huulilta salaperäinen kauhistusta ilmaiseva sana. "Ahaa!" ajattelin. "Nyt uneni hälvenee kuin savu." Tartuin jälleen epätoivoisesti tuoliini, lujasti päättäen viedä mukanani todellisuuteen, Snarkille, kouraantuntuvan todistuskappaleen tästä lumotusta lootusmaasta. Tunsin, että koko uneni oli kauheasti katoamassa. Juuri silloin toistettiin se salaperäinen sana samalla kauhistuneella äänensävyllä kuin vastikään. Se sana oli — niin, se sana kuulosti olevan: "Reporttereita!" Käänsin päätäni ja näin otuksia kokonaista kolme kappaletta tulossa ruohikkokentällä. Oi, siunaan teitä, reportterit! Olihan uneni siis sittenkin totta! Loin silmäyksen kimaltelevalle laguunille ja näin siellä Snarkin ankkurissa — ja muistin, että olin purjehtinut sillä San Franciscosta Havaijille ja että tämän sataman nimi oli Pearl Harbour — ja äkkiä tajusin aivan selvästi, että kumarsin esiteltäessä ja että vastasin ensimmäiseen kysymykseen: "Niin, meillä oli ihana sää koko matkan."
5
Kuninkaallista urheilua