Tulimme Etelä-Kalifornian leveydelle, Ala-Kalifornian niemimaan leveydelle, Meksikon rannikon leveydelle emmekä tavanneet lentokaloja emmekä mitään muutakaan. Ei elämän merkkiäkään. Päivä päivän jälkeen meni samalla lailla, ja sellainen kaiken elämän olemattomuus alkoi tuntua melkein kamalalta.
"Ei tee mitään", sanoin muille. "Kun tapaamme lentokaloja, tapaamme kaikkia muitakin. Lentokalat ovat muiden kalojen mieliravintoa. Kaikki tulee tukussa lentokaloja tavattuamme."
Vaikka minun oikeastaan olisi täytynyt ohjata lounaiseen päästäksemme Havaijille, pidin edelleen eteläistä suuntaa. Minun oli ehdottomasti päästävä käsiksi lentokaloihin. Se johti vihdoin siihen, että mikäli halusin Honoluluun, minun oli suunnattava suoraan länttä kohti. Annoin Snarkin sensijaan jatkaa matkaansa etelään. Vasta 19:nnellä leveysasteella tapasimme ensimmäisen lentokalan. Se oli aivan ypöyksinäinen. Minä näin sen. Viisi muuta innokasta silmäparia tähysi merta koko päivän, mutta useampia ei näkynyt. Niin niukalti lentokaloja esiintyi matkamme varrella, että kului senjälkeen melkein viikko, ennenkuin viimeinen joukostamme oli nähnyt ensimmäisen lentokalansa. Ja kultamakrillit, bonitot, delfiinit ja muut syvyyksien joukot olivat aivan olemattomissa.
Ei ainoakaan hai viiltänyt veden pintaa turmanenteisellä selkäevällään. Bert kastautui joka päivä kokkapuun alla riippuen käsillään taakista ja antaen ruumiinsa viistää vedessä. Joka päivä hän tuli luokseni ehdottamaan, että irroittaisi otteensa ja tekisi oikein kunnollisen uimamatkan. Panin parastani saadakseni hänet luopumaan tuumasta. Mutta häneen nähden olin kadottanut kaiken arvovaltani merielämän tuntijana.
"Jos siellä on haikaloja", sanoi hän, "niin mikseivät ne sitten näyttäydy!"
Vakuutin hänelle, että jos hän todella hellittäisi otteensa ja uskaltautuisi uimasilleen, niin haikaloja ilmaantuisi aivan kohta. Se oli puoleltani vain pelkkää puhetta. En uskonut sitä. Se vaikutti sentään pidättävästi Bertiin pari päivää. Kolmantena päivänä tuli tyyni ja hyvin kuuma. Snark kulki solmun tunnissa. Bert laskeutui veteen kokkapuun alleja ui Snarkin ympäri. Pankaa merkille tapausten nurinkurisuus! Olimme purjehtineet valtamerellä kolmattatuhatta peninkulmaa näkemättä ainoatakaan haikalaa. Mutta kului tuskin viittä minuuttia senjälkeen kuin Bert oli noussut uimasta, kun hain selkäevä viilteli kehiään veden pintaan Snarkin ympärillä.
Se hai ei ollut oiva hai. Se suorastaan pani minut ymmälle. Sillä ei ollut minkäänlaista oikeutta olla tällä autiolla valtamerellä! Mitä enemmän ajattelin asiaa, sitä käsittämättömämmältä se tuntui. Mutta kaksi tuntia senjälkeen oli maa näkyvissämme, ja silloin selveni salaisuus. Hai oli tullut luoksemme rannikolla eikä asumattomasta syvyydestä. Se ennusti maan tuntua. Toi rannikon viestin kaksikymmentäseitsemän päivää San Franciscosta lähtömme jälkeen saavuimme Oahun saarelle, mikä kuuluu Havaijin territoriin. Aikaisin aamulla purjehdimme Diamond Headin ympäri — ja Honolulu oli edessämme, eikä valtameri enää ollut vailla elämää. Lentokaloja kiiti ilmassa välähtävinä parvina. Viidessä minuutissa näimme niitä enemmän kuin olimme siihen asti nähneet koko matkallamme. Muita kaloja, isoja ja monenlajisia, hyppeli korkealle vedestä. Eloa ja liikettä oli kaikkialla, sekä meressä että rannalla. Näimme laivojen mastoja ja savupiippuja satamasta, näimme hotelleja ja kylpijöitä Waikikin rannalla, näimme savun kumpuavan Punch Bowlin ja Tantaluksen tuliperäisillä rinteillä sijaitsevista asunnoista. Tullivene saapui jo täyttä vauhtia vastaamme, ja mahtava joukko delfiinejä kokoontui Snarkin ympärille tekemään mitä hullunkurisimpia ilmahyppyjä. Satamalääkärin vene tuli kuin nuoli; ja iso merikilpikonna kohotti selkäänsä vedestä ja tiirotti meitä. Milloinkaan ennen emme olleet nähneet niin merkillistä elämän vilinää aluksellamme. Vieraita kasvoja kannella, vieraita kilvan häliseviä ääniä, ja käsissämme päivän sanomalehti, mikä sisälsi sähkösanomia maailman kaikista maista. Saimmepa siitä lukea senkin, että Snark koko miehistöineen oli tuhoutunut valtamerellä sekä ettei alus ollut ollut merikelpoinen. Ja meidän parhaillaan sitä lukiessa levitettiin lennättimellä tietoa Snarkin onnellisesta perille pääsystä.
Snark oli ensimmäisessä satamassa lähtönsä jälkeen — ja voi maihinnousuamme! Kaksikymmentäseitsemän vuorokautta olimme keinuneet autiolla valtamerellä, ja tuntui vaikealta käsittää, että maailmassa todellakin oli niin paljon elämää kuin edessämme näimme. Päämme meni aivan pyörälle. Luulimme näkevämme unta — elävämme satua. Yhtäällä taivaansininen vesi ja taivaansiniset pilvet sulautuivat toisiinsa näköpiirin rajassa, toisaalla meri kuohui mahtavina smaragdinvärisinä tyrskyinä, mitkä lumivalkoiseksi vaahdoksi särkyen löivät valkoista korallirantaa vasten. Kauempana rannalla aaltoili vihreitä sokeriruokoistutuksia, mitkä ulottuivat jyrkille vuorenrinteille saakka, ja nämä ylenivät ylenemistään sakaralaitaisiksi, tuliperäisiksi kruunuiksi, joita valelivat troopilliset sadekuurot ja ympäröivät mahtavat pasaatituulten tuomat pilviröykkiöt. Näimme tavattoman kaunista unta — elimme ihanaa satua. Snark kääntyi ja kulki suoraan kohti smaragdinvihreitä tyrskyjä, kunnes ne kuohuivat ja kumisivat kummallakin puolellamme — ja kummallakin puolellamme vajaan kivenheiton päässä riutta näytteli pitkiä, himmeänvihreitä hirveitä hampaitaan.
Äkkiä ojensi maa — rehevän oliviinvihreän tuhansissa väivähdyksissä vivahdellen — käsivartensa ja sulki Snarkin syliinsä. Emme olleet enää vaarallisella ahtaalla riuttaväylällä, emme enää smaragdinvihreissä tyrskyissä, emme enää taivaansinisellä valtamerellä — ympärillämme oli vain lämmin ja ihana maa, kuvastimenkirkas laguuni ja matalat rantamat, missä tummaihoiset tropiikin lapset uiskentelivat. Valtameri oli kadonnut. Ratisten liukui Snarkin ankkurikettinki läpi lyyssin tyveneen veteen. Kaikki oli niin kaunista ja niin ihmeellistä, ettemme jaksaneet uskoa sitä todeksi. Merikartassa tällä satamalla oli nimenä Pearl Harbour, mutta me nimitimme sitä Satusatamaksi.
Sitten saapui luoksemme vene. Siinä oli joukko Havaijin purjehdusseuran jäseniä, jotka tulivat lausumaan meidät tervetulleiksi ja aito havaijilaisella vieraanvaraisuudella pyysivät meitä nauttimaan kaikkea mitä heillä oli tarjota. He olivat tavallisia ihmisiä — lihaa ja verta — mutta heidän käyttäytymisensä ei sentään rikkonut vaikutelmaamme, että elimme satua. Viime kokemuksenamme ihmisistä oli muisto yhdysvaltalaisesta sheriffistä ja järjiltään hätääntyneistä pikku kauppiaista, joilla sielun sijalla oli ruostunut rahakolikko ja jotka noen ja kivihiilitomun täyttämässä ilmakehässä iskivät likaiset kätensä Snarkiimme tahtoen estää sen pääsemästä suurelle seikkailumatkalleen. Mutta ne miehet, jotka nyt tulivat meitä vastaanottamaan, olivat puhtaita. Heidän poskillaan oli terveyden ruskea väri, eivätkä heidän silmänsä olleet himmenneet ja joutuneet lasien taakse välkkyvien rahakasojen liiasta tuijottamisesta. Ei, he olivat vain vahvistuksena siitä, että elimme satua. Heidän käyttäytymisensä vakuutti meitä käsityksessämme.