Oli sentään poikkeuksiakin. Kunhan vaihtelevien tuulten vyöhykkeessä ollessaan odottaa kyllin kauan, niin täytyy lopultakin jotakin tapahtua, ja meillä oli niin runsaasti ruokavaroja ja vettä, että saatoimme aivan hyvin odottaa. Lokakuun 26:ntena päivänä Snark kulki toden totta satakolme peninkulmaa itään, ja puhelimme tapauksesta sitten monet päivät. Kerran saimme pienen myrskyn etelästä, mikä puhalsi itsensä tyhjiin kahdeksassa tunnissa, mutta auttoi meitä seitsemänkymmentäyksi peninkulmaa itään vuorokaudessa. Ja juuri sen viimeisillään henkäillessä tuli uusi tuulispää pohjoisesta — aivan päinvastaiselta suunnalta — ja riepotti meitä itään vielä yhden asteen.
Vuosikausiin ei ainoakaan purjealus ollut havitellut tälle tielle, ja saimmekin selvästi havaita purjehtivamme keskellä Tyynen meren autiointa autiutta. Niinä kuutenakymmenenä päivänä, mitkä matka kesti, emme nähneet yhtä ainoata purjetta emmekä ainoatakaan höyrylaivan savua kohoavan taivaanrannalta. Avuttomaksi joutunut alus saattaisi ajelehtia niillä autioilla ulapoilla kymmenen sukupolven ajan saamatta apua. Pelastuksen toivoa olisi ainoastaan sikäli, mikäli se kohtaisi sellaisen aluksen kuin Snark, ja Snark taas sattui joutumaan taipalelle pääasiallisesti sen tähden, että matka oli aloitettu ennen kuin matkamiehet olivat lukeneet erään määrätyn purjehdusohjeitten pykälän. Kun seisoi Snarkin kannella, oli seisojan silmästä näköpiirin rajaan suoraviivaisesti kolme ja puoli peninkulmaa. Sen ympyrän halkaisija, minkä keskustassa valtamerellä olimme, oli siis seitsemän peninkulmaa pitkä. Koska aina olimme keskustassa ja lakkaamatta liikuimme johonkin suuntaan, näimme paljon sellaisia ympyröitä. Mutta kaikki olivat toistensa kaltaisia. Pensaspeittoiset pikku saaret, harmaat vuorenhuiput, valkoisten purjeitten välähdykset eivät kertaakaan häirinneet näköalan yhdenmukaisuutta. Pilviä vain tuli ja meni, kohosi ympyrän piirin takaa, ajelehti yli sen avaran pinnan ja katosi vastakkaisella puolella piirin taakse.
Maailma häipyi häipymistään sitä mukaa kuin viikot vierivät. Se katosi katoamistaan, kunnes vihdoin ei enää ollut jäljellä muuta kuin Snarkin pieni maailma, mikä seitsemine sieluineen purjehti mitatonta merta. Muistomme suuresta ulkomaailmasta olivat kuin unen kangastuksia edellisestä elämästä, minkä olimme eläneet jossakin ennen Snarkille syntymistämme. Kun olimme jonkin aikaa olleet vailla tuoreita vihanneksia, puhuimme sellaisista seikoista suunnilleen samalla tavalla kuin olin kuullut isäni puhuvan eräästä nuoruutensa aikaisesta omenalajista, joka sittemmin oli kadonnut. Ihminen on olosuhteihin tottuva eläin, ja me olimme täydellisesti sellaisia. Mielestämme kaikki aluksella oli kuten pitikin, ja jos joku olisi väittänyt päinvastaista, se olisi herättänyt hämmästystä ja pahennusta.
Ulkomaailma ei voinut millään tavalla tunkeutua Snarkille. Sinne ei tullut päivällisvieraita. Sähkösanomat ja itsepäiset puhelinsoitot eivät häirinneet yksityiselämäämme. Meillä ei ollut minkäänlaisia sopimuksia täytettävänä, meidän ei tarvinnut kiiruhtaa junille, eikä meillä ollut aamulehteä, joiden ääressä tuhlata aikaa saadakseen tietää, mitä oli tapahtunut puolelletoistatuhannelle miljoonalle kanssaihmisellemme.
Mutta meillä ei ollut ikävä. Pikku maailmamme meno oli järjestettävä, ja toisin kuin maapalloa piti meidän maailmaamme ohjata sen matkalla valtameren autiossa kaikkeudessa. Lisäksi meidän oli kamppailtava kosmillisia häiriöitä vastaan, jollaiset eivät rasita maapalloa sen kitkattomalla radalla tuulettomassa avaruudessa. Ainoanakaan silmänräpäyksenä emme tietäneet, mitä tapahtuisi seuraavana. Meillä oli totisesti pirteätä vaihtelua. Kerron siitä esimerkin…
Eräänä aamuna vapautin Hermanin ruorista ja ryhdyin itse sitä hoitamaan.
"Itäkoillinen", ilmoitti hän suunnan. "Snark on kahdeksan piirua kurssista eikä tottele peräsintä."
Se ei tosiaankaan ollut ihmeellistä. Ei ole olemassa alusta, mikä tottelisi peräsintä niin ehdottomassa tyvenessä.
"Hetkinen sitten henkäili hiukan — ehkäpä alkaa uudestaan", sanoi
Herman toivorikkaasti ennen kuin meni kannen alle nukkumaan.
Mesaani on reivattu ja hyvästi sidottu. Yö olisi — aluksen alituisesti keikkuessa ja tuulen ollessa aivan tuntumattomissa — ollut liian kauhea, jos se olisi saanut lakkaamatta hangata mastoa, tempoa kaijeja ja kuutteja ja pitää jymeätä läiskettään tyynessä ilmassa. Mutta suurpurje on yhä ylhäällä, ja taakifokki, liivari ja ajopurje paukahtelevat ja läiskähtelevät joka kerta, kun alus tekee uuden keikahduksen. Jok'ainoa tähti tuikkii. Umpimähkään väännän ruorin tiukasti päinvastaiseen suuntaan kuin missä se oli Hermanilla ja sitten nojaudun taaksepäin ja tuijotan tähtitaivaalle. Minulla ei ole muuta tekemistä. Ei voi mitään purjealukselle, kun se kieppuu täydellisessä tyvenessä.