Silloin tunnen yhtäkkiä heikon henkäyksen poskellani, niin heikon, että tuskin ennätän huomata sitä, kun se jo on lakannut. Mutta se toistuu kerran ja kaksikin, kunnes rupeaa puhaltamaan oikea ja selvä tuuli. Millä tavalla Snarkin purjeet saavat siitä tunnon, en tiedä, mutta ne saavat, aluskin tuntee sen, sillä kompassilevy alkaa hitaasti kääntyä kompassikaapissa. Oikeastaan se ei lainkaan liiku. Maan magneettisuus pitää sitä paikallaan, ja Snark se kääntyy herkkätuntoisen laitteen ympäri, mikä uiskentelee spriillä täytetyssä umpiastiassa.
Snark on palannut oikeaan suuntaansa. Tuuli voimistuu vähän. Snark tuntee sen paineen ja kallistuu hiukan. Kevyitä usvapilviä ajelehtii yläpuolellamme, ja näen tähtien katoavan. Pimeys laskeutuu tiheänä ympärilleni, ja viimeisen tähden sammuttua se on niin lähellä minua, että tuntuu siltä, kuin voisin koskettaa sitä kummaltakin puoleltani. Kumartuessani eteenpäin ikäänkuin tunnen sen kasvoillani. Tuulenpuuska seuraa toistaan, ja olen iloinen siitä, että mesaani on reivattu. Puksis! Sepä sysäys! Snark kallistuu niin kovasti, että laita on veden alla ja koko valtameri vyörähtää kannelle. Puolikymmentä sellaista puuskausta saa minut toivomaan, että myös liivari ja ajopurje olisivat reivatut. Aallokko kasvaa, tuulenpuuskaukset yltyvät ja tihenevät, ja ilma tuntuu kostealta. On aivan hyödytöntä tuijottaa tuuleen. Pimeyden muuri seisoo käsivarren pituuden päässä. Mutta en voi kumminkaan olla tähyämättä ja tunnustelematta puuskien voimaa, joille Snark on nyt alttiina. Tuulen taholla on jotakin uhkaavaa ja pahaenteistä, ja minusta tuntuu, että jos tuijotan sinne kyllin kauan ja kyllin tarkasti, niin pääsen selville siitä. Turha tunne. Kahden tuulenpuuskauksen väliaikana jätän ruorin ja hyökkään kajuutan portaille, missä raapaisen luita muutamalla tikulla ja katson ilmapuntaria. Sillä on ilmoitus: 29-90. Herkkä laite ei kykene saamaan selkoa ilmassa vallitsevasta rauhattomuudesta, mikä ilmaisee olemassaolonsa murahtelemalla kumein kurkkuäänin köysistössä. Palaan ruoriin juuri parhaiksi ottamaan vastaan uutta tuulenpuuskausta, mikä on kaikkia entisiä ankarampi. No, hyväpä näin — meillä on tuulta tarpeeksi, ja Snark on oikeassa suunnassaan ja puskee itäänpäin. Se ainakin on hyvä juttu.
Liivari ja ajopurje hermostuttavat minua, ja toivon, että ne olisi reivattuina. Snarkin olisi silloin parempi olla. Tuuli puskee puuskauksittain, ja hajanaiset sadepisarat pieksävät kuin rakeet. Olen vakuuttunut siitä, että minun on kutsuttava joka mies kannelle; mutta seuraavassa silmänräpäyksessä ajattelen, että voin kyllä odottaa vielä hetken. Kenties puuskaukset lakkaavat, ja silloin olen herättänyt heidät turhan vuoksi. On parempi antaa heidän nukkua. Annan Snarkin kiitää, ja pimeydestä tulvahtaa kokonainen vedenpaisumus sadetta, mitä seuraa ankara tuuli. Mutta sitten kaikki äkkiä helpottaa, kaikki — paitsi pimeys, ja olen iloissani siitä, etten ole herättänyt muita.
Kohta kun tuuli hiltyy, alkaa merenkäynti kiihtyä. Aallonharjat myllertävät ja aluksemme heittelehtii kuin korkki vedessä. Sitten tuulenpuuskaukset ryntäävät pimeydestä entistä kiivaammin ja raivokkaammin. Kunpa vain tietäisin, mitä tuulenpuolinen pimeys hautoo mielessään! Snark on kovan paineen alaisena, ja suojanpuolinen laita on useammin veden alla kuin sen yläpuolella. Tuuli paisuu ja yltyy. Nyt jos milloinkaan on aika herättää muut. Minä teen sen, on luja päätökseni. Mutta sitten tulee jälleen sadekuuro ja tuuli asettuu, ja jätän heidät nukkumaan. Mutta on sangen yksinäistä siinä ruorin ääressä, missä ohjaan pientä maailmaamme vihuri-ilman ja pimeyden läpi. Ja on sangen vastuunalaista olla yksinään pienessä maailmassa vaaran hetkinä. Vavahdan sitä vastuuta, kun puuskaset hyökkäävät uudelleen ja aallokko vyöryy laitaa vasten kannelle tulvehtien. Suolainen vesi tuntuu ihmeellisen lämpöiseltä kastellessaan ruumiini ja pärskähtäessään ilmaan aavemaisia fosforivaloja välähdellen. Nyt kutsun kaikki kannelle purjeita vähentämään! Miksi heidän pitäisi nukkua? Teen narrimaisesti epäröidessäni!…Järkeni on joutunut ristiriitaan sydämeni kanssa. Sydän se sanoi: "Anna heidän nukkua!" Niin — kyllä sentään järkenikin on tukenut sitä ratkaisua. Mutta nyt on järjen saatava ratkaista — ja parhaillaan päätöstä tehdessäni tuuli talttuu jälleen. Merimiehen ammatissa ei auta murehtia ruumiin mukavuudesta, aprikoin järkevästi. Mutta tahdon nyt ensin tutkailla seuraavaa puuskasarjaa — ja sitten herätän miehistön… Oikeastaan onkin järkeni kaiken takana: se tutkii tutkimistaan, mitä Snark kykenee kestämään, kiusauksen vallassa odottaen hetkeä, jona kutsua joka mies kannelle, ennenkuin sää vieläkin pahenee.
Sitten päivä sarastaa harmaana ja kalseana pilvikatoksen läpi. Sen valo valahtaa kuohuvalle merelle, mikä siellä täällä tasoittuu säännöllisesti toistuvien, yltyvien tuulenpuuskausten paineesta. Sitten tulee sade, täyttää aallonpohjat maidonvalkoisella savulla ja pieksää lakoon laineet, mitkä taas puolestaan vain odottavat tuulen talttumista ja sateen lakkaamista kuohahtaakseen entistä hurjempaan raivoon. Miehet tulevat kannelle, heidän lepoaikansa on lopussa. Heidän joukossaan on myös Herman, jonka leveä unihymy osoittaa, että saamamme tuuli on hänelle mieleen. Jätän ruorin Warrenin hoitoon ja aion laskeutua kannen alle, mutta pysähdyn pelastamaan keittiön savutorvea, mikä on joutunut tuuliajolle. Olen paljasjaloin, ja varpaani ovat erinomaisen harjaantuneet tarrautumaan kiinni alustaansa, mutta kun laita äkkiä hautautuu vihreään, kuohuvaan hyökyyn, istun ykskaks lainehtivalla kannella, ja Herman ihmettelee oikein hyvätuulisesti, miksi juuri sellaisen istumapaikan valitsin. Sitten seuraa uusi keikahdus, ja silloin hän on samalla tavalla istuallaan, odottamattaan, tarkoittamattaan. Snark kohoaa ja paiskautuu toiselle kyljelleen, kansi saa uuden huuhtelun, ja Herman ja minä takerrumme keittiömme kallisarvoiseen savutorveen, mutta hyöky huuhtoo meidät suojapuolen pyykatteihin. Senjälkeen jatkan matkaani kannen alle, ja saatteita vaihtaessani kasvoilleni leviää tyytyväinen irvistys — Snark tekee taivalta itään!
Ei, meillä ei ole lainkaan yksitoikkoista. Kun olimme päässeet itään 126:nnelle läntiselle pituusasteelle saakka, jätimme vaihtelevien tuulten alueen ja suuntasimme etelään tyventövyöhykkeen poikki, missä tuuli totisesti oli niukalla. Käytimme hyväksemme jok'ainoata hengähdystä, mutta saimme usein olla iloisia, jos pääsimme eteenpäin kaksikymmentä peninkulmaa yhtä monessa tunnissa. Ja kuitenkin saatoimme sellaisen päivän kuluessa kohdata kymmenkunta vihuria ja ympärillämme saattoi olla niitä vielä enemmän. Oli otettava huomioon, että jokainen sellainen vihuripää voi koitua mahtavaksi nuijaniskuksi, mikä musertaisi Snarkin. Toisinaan meihin iski vihurien keskusta, toisinaan siipi, emmekä koskaan tietäneet, milloin ja millainen isku meidät tapaisi. Myrskynpuuska, mikä täytti puolet taivasta ja kiiti suoraan kohti meitä, saattoi hyvin usein jakaantua kahteen osaan, mitkä kulkivat kummaltakin puoleltamme nykäisemättäkään meitä. Sitävastoin voi pieni puuskaus, mikä näytti aivan viattomalta, sellaiselta, ettei siihen muka mahtunut enempää kuin ammeellinen vettä ja puoli kiloa tuulta, aivan äkkiä kasvaa mahtavaksi kooltaan, valaa päällemme kokonaisen vedenpaisumuksen ja lähettää kimppuumme kumisevan myrskyn. Myöskin oli sellaisia salakavalia vihureita, mitkä ylen komeasti pyyhälsivät ohitsemme ja sitten hiipivät takaapäin niskaamme. Tapahtui sellaistakin, että kaksi vihuria tuli samalla kertaa — yksi kummaltakin puoleltamme — ja saimme töytäyksen molemmilta. Myrsky väsyy muutamassa tunnissa, mutta niin ei ole vihurien laita. Tuhannes niistä on purjehtijalle yhtä mielenkiintoinen kuin ensimmäinen, ehkäpä vielä mielenkiintoisempikin. Vain maallikko väheksyy niitä. Mutta se, joka on ollut tuhannen vihurin tiellä, ymmärtää kunnioittaa. Hän tietää, mitä ne kykenevät tekemään.
Tyventövyöhykkeessä sattui matkamme huomattavin tapaus. Marraskuun 20:ntena päivänä havaitsimme, että tapaturmaisesti olimme menettäneet enemmän kuin puolet vesivarastostamme. Ja kun silloin olimme olleet neljäkymmentäkolme päivää merellä Hilosta lähtömme jälkeen, ei varastomme suinkaan ollut suuri. Enemmän kuin puolen menettäminen oli suorastaan uhkaava onnettomuus. Hyvin tarkasti säästäen jäljellä oleva vesi saattoi riittää kahdeksikymmeneksi päiväksi. Mutta olimme tyventövyöhykkeessä ja oli mahdotonta sanoa, missä kaakkoispasaati oli tai missä sen tapaisimme.
Juomavesipumppu pantiin heti lukkoon, ja vettä jaettiin vain kerran päivässä. Kukin meistä sai tuopillisen henkilökohtaista tarvetta varten, ja kokille mitattiin kahdeksan kertaa niin paljon. Ja nyt tulemme tilanteen sielulliseen puoleen. Veden puute oli tuskin huomattu, kun aloin tuntea polttavaa janoa. Minusta tuntui siltä, kuin en olisi ollut niin janoinen koko elämäni aikana. Sen pienen vesimäärän, mikä tuli osalleni, olisin voinut juoda yhdellä siemauksella, ja minun piti ankarasti ponnistaa tahtoani, jotten tekisi sitä. Enkä ainoastaan minä joutunut sellaista kokemaan. Kaikki puhuimme vedestä, ajattelimme vettä ja näimme nukkuessamme unta vedestä. Tutkimme merikarttaa mahdollisesti löytääksemme joitakuita saaria, joille olisimme voineet suunnata matkamme hädän tullen, mutta sellaisia ei ollut. Marquesas-saaret olivat lähimmät. Ja ne olivat päiväntasaajan toisella puolella — ja myös tyventövyöhykkeen toisella puolella, mikä teki seikan vielä pahemmaksi. Olimme 3:nnella pohjoisella leveysasteella, ja Marquesas-saaret sijaitsevat 9:nnellä eteläisellä — toistatuhatta peninkulmaa pitkä välimatka. Sitäpaitsi Marquesas-saaret olivat suunnilleen neljätoista astetta lähempänä meidän pituusastettamme. Ihana asema kouralliselle ihmisiä, jotka kärsivät vedenpuutetta valtamerellä troopillisen tyvenen kuumuudessa!
Pingoitimme jöölinkejä kummallekin laidalle suur- ja mesaanirikin vähin. Niihin kiinnitimme ison aurinkotelttamme ja vedimme sen kaijeilla koholle perältä, niin että kaikki sen päälle keräytyvä sadevesi valuisi keulaan koottavaksi. Silloin tällöin näimme sadekuurojen viilettävän pitkin merta. Koko päivän odotimme niitä, milloin paapuurin, milloin tyyrpuurin puolelta, milloin edestäpäin, milloin takaa. Mutta ainoakaan ei tullut niin lähelle, että olisimme saaneet hiukankaan sadetta. Iltapäivällä näimme mahtavan kuuron tulevan suoraan meitä kohti. Se täytti koko taivaanrannan lähestyessään, ja näimme, mitenkä se valoi määrättömiä vesipaljouksia suolaiseen mereen. Aurinkotelttaa kallistettiin aivan erikoisesti, ja sitten — odotimme. Warren, Martin ja Herman muodostivat hyvin hartaan ryhmän. Pidellen kiinni rikistä ja notkeasti seuraten aluksen liikkeitä he innokkaasti tuijottivat lähestyvää sadekuuroa. Jännitys, levottomuus ja toivo ilmeni heidän asennoistaan ja eleistään. Heidän vierellään riippui kuiva ja tyhjä aurinkopurje, ja heidän koko joustavuutensa ikäänkuin katosi ja he ikäänkuin lyyhistyivät kokoon, kun sadepilvi jakautui niin, että toinen puoli sivuutti meidät keulan edestä ja toinen perän takaa.
Mutta illalla tuli sade. Martin, jonka sielullinen jano oli pakottanut jo aikaisin päivällä juomaan vesiosuutensa, asetti silloin suunsa aurinkopurjeen liepeelle ja joi niin syvin siemauksin, etten ole moisia milloinkaan muulloin nähnyt. Kallisarvoinen vesi virtasi ämpäreihimme, ja parissa tunnissa olimme saaneet kootuksi säiliöihimme satakaksikymmentä gallonaa. Merkillistä, ettemme kohdanneet ainoatakaan sadekuuroa koko loppumatkallamme Marquesas-saarille. Jos edellä mainittu sade olisi mennyt ohitsemme, olisi juomavesipumppumme saanut olla lukossa, ja meidän olisi ollut pakko käyttää runsas bensiinivarastomme meriveden tislaamiseen.