Myöskin kaloista meillä oli paljon vaihtelua. Ei tarvinnut kurkotella saalista etäältä, sitä oli aivan aluksemme kupeella. Tarvittiin vain vahvaan nuoraan kiinnitetty-, iso teräskoukku, missä oli valkoinen riepu syöttinä — ja silloin sai makrilleja, joiden paino vaihteli kymmenestä kahteenkymmeneenviiteen naulaan. Sellaiset bonito-nimiset makrillit elävät lentokaloista, ja sentähden väkäkoukku-herkku on niille outoa. Ne iskevät syöttiin tavattoman ahnaasti, ja niiden silloin tekemää ensimmäistä hyppäystä ei niitä kerrankaan pyydystänyt milloinkaan unohda. Bonitot ovat lisäksi oikeita kannibaaleja. Kohta kun joku niistä on tarttunut koukkuun, toverit karkaavat sen kimppuun. Monta kertaa vedimme kannelle kalan, jolla oli teekupin kokoisia vereksiä haavoja.
Kokonainen bonito-armeija, mihin kuului useita tuhansia yksilöitä, seurasi meitä yötä päivää neljättä viikkoa. Snarkin avulla ne harjoittivat oikeata suurpyydystystä — levittivät tuhoa ja kuolemaa kautta valtameren puolen peninkulman levyisellä ja tuhannenviidensadan peninkulman pituisella alalla. Ne kiitivät eteenpäin kummallakin puolella meitä ja ahdistivat ahnaasti lentokaloja, joita aluksemme säikytti liikkeelle. Ja sen jälkeen kuin ne takanamme olivat saalistaneet suurimman osan lentokaloista, joiden ilmaretkiään toistamalla oli onnistunut pelastua vihollisten ensimmäisiltä hyökkäyksiltä, ne riensivät jälleen ympärillemme. Katsoipa milloin tahansa vanaveteen, niin näki niiden hopeanhohteisia selkiä välähtelevän aivan pinnasta jok'ainoalla aallolla. Kun ne olivat syöneet kyllikseen, niistä oli ilmeisen nautinnollista pysytellä Snarkin tai sen purjeiden varjossa, ja satakunta kalaa nähtiin alituisesti liukumassa siinä laiskasti eteenpäin, ikäänkuin vilvoittelemassa kiihkeän pyydystyksen jälkeen.
Lentokala poloisia! Pelastuakseen joutumasta ahdistavien bonitojen ja kultamakrillien kitoihin ne tekivät pitkiä ilmaretkiä, mutta varuillaan olevat lokit karkoittivat ne takaisin veteen. Niillä ei ollut minkäänlaista pakopaikkaa taivaan kannen alla. Leikin vuoksi lentokala ei lähde veden valtakunnasta. Silloin on kysymys elämästä ja kuolemasta. Lakkaamatta näimme saman murhenäytelmän uudistuvan. Lokki kaartelee nopeasti ja jyrkkämutkaisesti lennossaan. Silmäys sen alapuolelle — ja näkee kultamakrillin selän, mikä hurjalla vauhdilla viiltää veden pintaa. Aivan makrillin suun edestä välähtää hohtava ja värisevä hopeasäde ilmaan — arka elollinen lentokone, jolla on tuntoaisti, ohjauskyky ja joka rakastaa elämää. Lokki iskee, mutta tuiskahtaa ohi, ja lentokone kohoaa kuin paperisuikale vastatuulessa, käännähtää suorakulmaisesti ja liitää tuulen kantamaan. Mutta sen alapuolella näkyy makrillin kuohuva vanavesi, ja veden peto seuraa, tuijottaen ylöspäin suurilla silmillään, välkkyvää riistaansa, mikä liikkuu toisessa elementissä kuin sen oma. Ylös ilmaan se ei voi päästä, mutta se tietää erinomaisesti kokemuksesta, että lentokalan on ennemmin tai myöhemmin palattava oikeaan maailmaansa, ellei joudu lokin suuhun. Ja — silloin makrilli saa murkinan. Miten säälimmekään siivekkäitä kalapoloisia… Oli surullista nähdä niin silmitöntä ja veristä murhaamista. — Mutta yövartioaikoina, kun joku eksynyt pieni lentokala puski suurpurjetta vasten ja putosi sätkytellen ja ilmaa haukkoen kannelle, saatoimme hyökätä sen kimppuun yhtä kiihkeästi, yhtä ahnaasti ja verenhimoisesti kuin kultamakrilli ja bonito konsanaan. Sillä lentokala on totisesti aivan ihana herkkupala.
Haikalojakin saimme toisinaan isoilla, hienoihin kettinkeihin ja pitkään köyteen kiinnitetyillä viehekoukuilla. Ja haikaloja seurasivat luotsikalat ja monenmoiset muut loiseläimet. — Useat haikaloista näyttivät oikeilta ihmissyöjiltä — niillä oli tiikerin silmät ja kaksitoista riviä hampaita, mitkä olivat teräviä kuin partaveitset. Sivumennen mainitsen päässeemme Snarkilla yksimielisyyteen siitä, että olemme syöneet monia kalalajeja, joita ei voi verratakaan tomaattisalaatissa tarjottuun haikalapaistokseen. Tyventövyöhykkeessä saimme pari kertaa kalan, jota japanilainen kokkimme nimitti hakeksi. Ja kerran saimme lusikkauistimella, mikä viiletti sadan metrin pituisessa siimassa, käärmemäisen kalan, joka oli neljättä jalkaa pitkä, mutta läpileikkaukseltaan ainoastaan kolme tuumaa, ja se osoittautui sekä maultaan että tuoksultaan herkullisimmaksi kaikista Snarkilla syömistämme kaloista.
Tervetullein lisä muonavarastoomme oli vihreä merikilpikonna, mikä painoi runsaasti sata naulaa ja tarjoiltiin pöydässämme kaikissa mahdollisissa ruokahalua kiihottavissa muodoissa — paistina, liemikeittona, höystelihana ja vihdoin verrattomana curry-muhennoksena, mikä houkutteli miehistön syömään riisiä enemmän kuin oikeastaan olisi terveellistä. Saimme näkyviimme sanotun kilpikonnan tuulen alta sen aivan rauhallisesti nukkuessa veden pinnalla keskellä kokonaista uteliaiden kultamakrillien armeijaa. Se oli ilmeisesti todellinen valtamerikilpikonna, sillä lähimpään maapaikkaan oli tuhat peninkulmaa. Teimme käännöksen ja purjehdimme takaisin pyydystääksemme sen, ja Herman iski atraimen sen päähän ja kaulaan. Kun se hinattiin kannelle, ryömi kilpiluun rei'istä useita isoja krapuja. Snarkin miehistö selitti yksimielisesti, kohta kun päästiin käsiksi seuraavaan ateriaan, että he olivat valmiit kääntämään aluksen aivan milloin tahansa, jos tuli kyseeseen kilpikonnan pyydystäminen.
Mutta kultamakrilli oli valtameren kalojen kuningas! Sen väri ei ole juuri hetkeäkään samanlainen. Sen uidessa eteerisenä, himmeän himmeänä taivaansinisenä ilmiönä siinä jo näkee ihmeellisiä värisointuja. Mutta se ei ole vielä mitään verrattuna sen kaikkiin värimahdollisuuksiin. Toisinaan se näyttää olevan vaaleanvihreä, tummanvihreä tai fosforinvihreä. Toisen kerran se on sininen — vivahdellen tummansinisenä, sähkönsinisenä, sinisen kaikissa asteissa. Kun sen saa koukkuun, se muuttuu kullanväriseksi, keltaiseksi kuin kulta, punaiseksi kuin kulta. Kun sen vetää kannelle, siinä näkee koko väriasteikon vaihtelevan, siinä on käsittämättömiä sinisen, vihreän ja keltaisen vivahduksia — ja sitten sen pinnan äkkiä peittää aavemainen valkeus, missä on heleitä sinisiä pilkkuja, ja katselija näkee hämmästyksekseen, että se on täplikäs kuin forelli. Sitten valkeus katoaa, makrillissa kertautuu uudelleen koko väriasteikko, ja lopulta se jää helmiäiskimmelteiseksi.
Intohimoisille kalastajille ei voi suositella jalompaa urheilua kuin kultamakrillin pyydystäminen. Luonnollisesti sen tulee tapahtua hienolla siimalla ja kelavavalla. Syötiksi sopii parhaiten lentokala, kokonaisena. Bonitojen tavoin kultamakrilli elää lentokaloista, ja se iskee syöttiin salaman nopeudella. Ensimmäisenä merkkinä nykäisystä on se, että kela alkaa laulaa ja että siima juoksee sinkuen syvälle veteen. Ennenkuin kalastaja sitten ennättää edes kokea levottomuutta siitä, riittääkö siiman pituus, kala tekee kokonaisen sarjan korkeita ilmahyppyjä. Kun se melkein varmasti on neljä jalkaa pitkä tai vielä pitempi, on helppo käsittää, että niin uljaan saaliin taltuttaminen on ylen ihanaa urheilua. Koukkuun tartuttuaan se muuttuu aina kullanväriseksi. Korkeilla hypyillään se koettaa vapautua koukusta, ja vavan hoitajan ja vastavetojen tekijän pitää joko olla raudasta tai rappiolla, ellei hänen sydämensä lyö hurjasti, kun hän näkee komean kalan kultapanssarin kimmeltävän, kalan kirmaillessa kuin orhi jok'ainoalla ilmahypyllään. Pitäkää siima kohtalaisen kireällä! Ellei niin tee, voi koukku yhtäkkiä mennä menojaan ja viedä parikymmentä jalkaa siimaa mukanaan. Kun kala pidättelee, se tekee pian uuden vapautumisyrityksen, minkä huippukohtana on uusi sarja korkeita hyppyjä. Tällöin pyyntimies alkaa jo toden teolla olla huolissaan siimansa vuoksi ja toivoa, että hänen kelassaan olisi yhdeksänsataa jalkaa kuudensadan sijasta. Huolellisesti kalaa väsytellen saattaa siima sentään riittää ja kestää, ja tunnin pituisen jännittävän taistelun jälkeen saaliin voi iskeä kalakoukulla. Vedin Snarkin kannelle kerran kultamakrillin, jonka pituus oli neljä jalkaa seitsemän tuumaa.
Herman pyydysti niitä paljon arkipäiväisemmällä tavalla. Hän ei tarvinnut sitä varten muuta kuin hienon nuoran ja kappaleen haikalan lihaa. Nuora oli sangen vahva, mutta useammin kuin kerran hän menetti sekä siimansa että kalansa. Eräänä päivänä makrilli vei syötin, mikä oli Hermanin omaa tekoa, kiinnitetty neljään koukkuun. Tunnin päästä saatiin kelavavalla kala, minkä sisältä halkaistaessa löydettiin Hermanin koukut. Kultamakrillit, jotka seurasivat meitä toista kuukautta, jättivät meidät päiväntasaajan pohjoispuolella, ja senjälkeen emme nähneet ainoatakaan koko loppumatkallamme.
Sillä lailla kuluivat päivämme. Oli niin paljon puuhaa, ettei aika milloinkaan käynyt pitkäksi. Ja vaikka meillä olisi ollut vain nimeksi tekemistä, ei aika sentään olisi tuntunut pitkältä, niin ihmeellisiä olivat meren ja taivaan maisemat — suurkaupungin paloa muistuttavat päivänsarastukset sateenkaarten alla, mitkä ulottuivat melkein taivaannapaan saakka — auringonlaskut, mitkä valoivat purppuranhohteiseen mereen ruusunvivahteista valoaan, auringon kautta taivaan ampuvien hajasäteiden loistaessa huikaisevassa sinessä. Päivän kuumuuden kestäessä meri välkkyi ympärillämme kuin heleänsininen silkki, missä tulinen auringonpaiste leimahteli. Ja kohta kun tuuli hengähteli, poreili Snarkin perän alla maidonvalkea ja turkoosinsininen aavekulkue — vaahto, mikä kuohahti joka kerta kun Snarkin runko törmäsi aaltoon. Yöaikaan vanavesi hohti fosforivaloa, minkä synnytti meduusaliman hankaus aluksemme laitoja vasten, ja syvällä vedessä saattoi nähdä alituisessa liikkeessä ikäänkuin pyrstötähtiä, joilla oli pitkät, aaltoilevat, tähtisumumaiset pyrstöt — siellä oli lauma bonitoja, mitkä uivat hämmentyneessä meduusalimassa. Ja vähän väliä välkehti pimeydessä kuin sähköliekkejä veden kalvosta — merkkejä yhteentörmäyksistä huolettomien bonitojen kanssa, jotka hyökkäsivät saaliinsa kimppuun aivan kokkapuumme alitse.
Purjehdimme itää kohden, ponnistelimme tyventövyöhykkeen läpi ja saimme vihdoin virkeän, etelälounaisesta puhaltavan tuulen. Sillä lailla olisimme voineet joutua kauas Marquesas-saarten länsipuolelle. Mutta päivää myöhemmin, marraskuun 26:ntena, tuli mahtava myrskynpuuska, ja tuuli paiskautui äkkiä kaakkoon. Siinä lopultakin oli pasaatituulemme! Ei enää vihureita, pelkkää kaunista säätä, tasaista tuulta, hyvää vauhtia purjeet pullistuneina. Pasaatituuli kääntyi kääntymistään, kunnes se puhalsi suoraan koillisesta, ja me lasketimme yhtä mittaa luoteeseen. Kymmenen päivää meni sillä tavalla, ja kello viisi aamulla joulukuun 6:ntena päivänä näimme maata suoraan edessämme "ihan siinä missä sen piti olla". Purjehdimme Ua-hukan suojapuolelle, sivuutimme Nukahivan eteläkärjen ja samana iltana ponnistelimme raivokkaiden sadekuurojen ja pikimustan pimeyden halki ankkuripaikkaan kapeaan Taiohae-lahteen. Ankkuri solui pohjaan villivuohien määkiessä kallioilla, ja ilma oli raskasta kukkien tuoksusta. Vaikea retkemme oli suoritettu, kuusikymmentä päivää maasta toiseen pitkin autiota merta, missä ei milloinkaan näe purjetta taivaanrannalla.