"Typeen tie!" huudahdimme sen nähdessämme.

Ei kestänyt kauan, kun jo olimme maissa ja hevosen selässä, vaikkakin pyhiinvaellusretkemme suorittaminen täytyi siirtää päivää myöhemmäksi. Kahden kuukauden merimatka, minkä kuluessa koko ajan on paljasjaloin eikä ole tilaa raajojen käyttämiseen, ei ole parhainta valmistautumista nahkakenkien pitämistä ja kävelyä varten. Lisäksi oli maan ensin lopetettava katala keikkumisensa, ennenkuin kykenimme ratsastamaan vuohenkaltaisilla hevosilla pitkin liukkaita vuoristopolkuja. Niinpä teimme aluksi ainoastaan lyhyen ratsastusmatkan — tunkeuduimme tiheään viidakkoon tutustuaksemme erääseen kunnianarvoisaan, sammaltuneeseen epäjumalaan, ja siellä tapasimme saksalaisen kauppiaan ja norjalaisen kapteenin, jotka arvioivat sanotun epäjumalan painoa ja arvoa sekä pohtivat, minkä verran sen arvo vähenisi, jos se sahattaisiin kahtia. Miehet käsittelivät vanhaa kuvatusta hyvin epäkunnioittavasti, pistelivät sitä veitsillään, nähdäkseen, miten kovaa se oli ja miten paksu oli sen sammalpeite, ja käskivät sitä nousemaan jaloilleen ja säästämään heidän vaivojaan kävelemällä itse laivaan. Mutta sensijaan yhdeksäntoista kanakkia asetti sen puutelineille ja kantoi laivaan, missä se sysättiin lastiruumaan, ja nyt se todennäköisesti on Euroopassa — kaikkien aitopakanallisten epäjumalain luonnollisessa tyyssijassa, lukuunottamatta niitä epäjumalia, mitkä ovat sattuneet joutumaan Amerikkaan, ja erikoisesti lukuunottamatta sitä, joka virnistelee vierelläni tätä kirjoittaessani ja — mikäli emme tee haaksirikkoa — tulee virnistelemään jossakin läheisyydessäni siksi kunnes kuolen. Se tulee jäämään voitolle. Se tulee virnistelemään vielä kauan sen jälkeen kun minä olen muuttunut tomuksi ja tuhkaksi.

Alkajaisiksi olimme myös juhlassa, minkä herra Taira Tamarii, valaanpyyntilaivasta karanneen havaijilaisen merimiehen poika, pani toimeen marquesaslaisen äitinsä kuoleman muistoksi. Sureva poika paistatti neljätoista sikaa ja kutsui koko kylän kestiin. Juhlaan saapuessamme meitä tervehti alkuasukaskuuluttaja, nuori tyttö, joka seisoi korkealla kalliolla ja julisti laulaen, että juhlan teki täydelliseksi meidän läsnäolomme — ilmoitus, minkä hän puolueettomasti toisti jokaisen uuden vieraan tullessa. Olimme kuitenkin tuskin ennättäneet istuutua, kun hän vaihtoi äänilajia, ja koko seurakunta osoitti äärimmäistä kiihtymystä. Tytön huudot muuttuivat hurjiksi ja vihloviksi. Jonkin matkan päästä kuului samantapaista huutoa mieskurkuista, ja meteli yltyi villiksi, uskomattoman kovaääniseksi raakalaislauluksi, minkä aiheena selvästi oli veri ja taistelu. Troopillisen lehvistön lomitse alkoi vilahdella juhlakulkue villejä, joilla ei ollut muuta vaatetusta kuin loistavanvärinen vyö. Ne lähenivät hitaasti, päästellen kumeita, voitonriemua ja hurmiota ilmaisevia kurkkuhuutoja. Olkapäillä tulijoilla oli ilmeisen raskaita, salaperäisiä vihreihin lehväkimppuihin käärittyjä kantamuksia.

Kantamukset eivät olleet kummempia kuin kelpo lailla lihotettuja ja kohtalaisesti paistettuja porsaita, mutta ne kuljetettiin leiriin samalla tavalla kuin entisaikoina oli juhlapaikalle tuotu "long pigs" — "pitkät porsaat". "Pitkällä porsaalla" ei lainkaan tarkoiteta porsasta. "Long pig" on ihmislihan etelämereläinen nimitys, ja ihmissyöjäin jälkeläiset, muuan kuninkaanpoika etunenässä, kantoivat nyt porsaspaistit pöytään aivan samoin kuin heidän esi-isänsä ennen olivat kantaneet surmatut vihollisensa. Tuon tuostakin kulkue pysähtyi, jotta kantajat saisivat mahdollisimman paljon tilaisuutta päästellä hurjia, kannibaalisia himoja ja voitonriemua ilmaisevia, vihollisia herjaavia ulvahduksia. Kaksi miespolvea takaperin Melville oli näkemässä, miten surmattujen Happarin soturien ruumiit kannettiin palmunlehtiin kiedottuina Tin voittopeijaisiin. Erään toisen kerran hän samalta paikalta tapasi "merkillisesti veistetyn puukaukalon", ja sitä tarkastaessaan hän näki "hujan hajan ihmisluurangon osia ja muutamissa vielä kosteissa luissa lihasiekaleita jäljellä".

Ihmissyöntiä on usein pidetty "pelkkänä satuna" sivistyneistön kerman keskuudessa, johon kuuluvista kenties on kiusallista, että heidän omat villit esi-isänsä jolloinkin muinaisuudessa ovat langenneet moiseen syntiin. Myös kapteeni Cook oli hiukan epäilevällä kannalla seikkaan nähden, kunnes hän kerran varta vasten teki kokeen eräässä Uuden Seelannin satamapaikassa. Hänen laivalleen tuli alkuasukas myymään muhkeata auringon kuivaamaa ihmisen päätä. Cookin käskystä leikattiin siitä lihaviiluja, mitkä ojennettiin alkuasukkaalle — ja tämä ahmaisi ne ahneesti. Kapteeni Cookia voi sanoa perinpohjaiseksi kokeilijaksi. Joka tapauksessa hän teollaan hankki tieteelle ehdottoman todistuskappaleen, jollaista hän oli suuresti kaivannut. Vähänpä hän aavisti silloin, että tuhansien peninkulmien takana oli saariryhmä, missä sittemmin kerran käsiteltäisiin hiukan epätavallista oikeusjuttua: syytettäisiin muuatta vanhaa Mauin päällikköä kunnialle käyvästä puheesta, koska mies itsepäisesti väitti, että hänen ruumiinsa oli kapteeni Cookin isovarpaan elävä hauta. Sanotaan, että syyttäjien ei onnistunut todistaa, ettei vanha päällikkö ollut kapteenin isovarpaan viimeinen leposija, ja että kanne kumottiin.

Luulen, etten rappeutuneella aikakaudellamme pääse näkemään "long pigin" syöntiä, mutta jo sentään omistan asianmukaisella tuntomerkillä varustetun marquesaslaisen kalebassin, muodoltaan pitkänomaisen, kummallisilla leikkauksilla koristetun, toista sataa vuotta vanhan, mistä on juotu kahden laivurin verta. Toinen niistä laivureista oli kelvoton mies. Hän myi perin pohjin ränstyneen valaanpyyntiveneen, minkä oli antanut maalata valkoiseksi niin että se näytti aivan uudelta, eräälle marquesaslaiselle päällikölle. Mutta laivuri tuskin ennätti poistua kauppapaikalta, kun vene jo hajosi kappaleiksi. Jonkin aikaa senjälkeen hän onnettomuudekseen joutui haaksirikkoon juuri saman saaren rantamilla. Marquesaslaisella päälliköllä ei ollut aavistustakaan hinnanalennuksesta tai diskontosta, mutta hänellä oli alkeellinen käsityksensä juomanpaljoudesta, ja hän tasoitti tilit syömällä pettäjänsä.

* * * * *

Viileän aamunsarastuksen aikaan aloitimme matkamme Typeehen — ratsastaen villeillä pikkukoneilla, jotka hirnahdellen ja maata kuopien purivat ja potkivat toisiaan täydellisesti unohtaen selässään olevat heikkotekoiset ihmisolennot, tien liukkaat kivet, hauraat kalliot ja ammottavat kuilut. Ratsastimme vanhaa tietä baupuuviidakon läpi Kaikkialla näkyi muinaisen lukuisan asutuksen merkkejä. Joka taholla häämötti tiheiköstä kivimuureja ja kivisiä perustuksia, joiden korkeus vaihteli kuudesta seitsemään jalkaan, kaikki vahvaa tekoa. Ne muodostivat isoja kivikorokkeita, joilla joskus menneisyydessä oli ollut rakennuksia. Mutta rakennukset ja asutuksen oli aika niellyt; isot puut olivat tunkeneet juurensa korokkeiden halkeamiin ja kohosivat mahtavina matalan viidakon yläpuolelle. Sellaisten korokkeiden nimi on pi-pi.

Marquesaslaisten nykyisellä sukupolvella ei riitä tarmoa niin isojen kivien käsittelemiseen. Eikä myöskään mikään kannusta heitä siihen. Saarilla on kaikkialla joukoittain pi-pi-korokkeita, ja tuhansittain niitä on käyttämättä. Pari kertaa matkamme varrella tapasimme mahtavan pi-pin, jolle oli rakennettu pieniä, kurjia olkimajoja, ja nämä näyttivät alustoillaan yhtä mitättömiltä kuin torikoju näyttäisi Keopsin pyramidilla. Sillä marquesaslaiset ovat sukupuuttoon kuolemaisillaan, ja Taiohaen olosuhteista päätellen ainoastaan uuden veren saanti viivyttää rodun tuhoa. Syntyperältään puhdas marquesaslainen alkuasukas on harvinaisuus. Näyttää siltä, kuin kaikki olisivat puoliverisiä tai kymmeniä eri rotujen merkillisiä yhteensulaumia. Taiohaen kauppamiehillä on kaiken kaikkiaan käytettävissä vain yhdeksäntoista kunnollista työmiestä lastaamaan kopraa — kuivattuja kookospähkinän sydämiä — laivoihin, ja niiden yhdeksäntoista suonissa virtaa englantilaista, amerikkalaista, tanskalaista, saksalaista, ranskalaista, korsikkalaista, espanjalaista, portugalilaista, kiinalaista, havaijilaista, paumotulaista tai tahitilaista verta ja sekaverta. Siellä on melkein enemmän rotuja kuin ihmisiä ja kuihtuvaa, kituvaa elämää viettävät asukkaat ovat parhaassa tapauksessa vain näiden rotujen hylkypirstaleita. Sikäläisessä lämpimässä ja tasaisessa ilmastossa — oikeassa maanpäällisessä paratiisissa — missä säätila ei milloinkaan mene äärimmäisyyksiin ja ilma on suorastaan balsamia ja pysyy alituisesti raikkaana ja puhtaana otsonipitoisen kaakkoispasaatituulen vaikutuksesta, kukoistavat kaikki mahdolliset hengityselinten taudit yhtä rehevinä kuin kasvillisuus. Harvalukuisista turvemajoista kuulee alinomaisesti käheää yskimistä ja raukeaa valitusta. Muitakin kauheita tauteja sillä on, mutta julmimpia ovat keuhkoja ahdistavat. Siellä on eräänlajista hivutustautia, mitä nimitetään "lentäväksi". Se on erikoisen pelättyä. Kahdessa kuukaudessa se voi muuttaa voimakkaimmankin miehen ruumisliinaan verhotuksi luurangoksi. Laakso toisensa jälkeen on menettänyt viimeisen asukkaansa, ja hedelmällinen maa on muuttunut viidakoiksi. Melvillen aikoina Happar-laaksossa asui voimakas, sotainen heimo. Sukupolvea myöhemmin siellä oli ainoastaan parisataa henkeä. Ja nyt laakso on asumatonta, villiä troopillista erämaata.

Ratsastimme kengittämättömillä orheillamme yhä ylemmä laakson rinteen epäsäännöllistä tietä, hylättyjen pi-pi-raunioiden ohi ja mitattomien viidakoiden halki. Nähdessämme punaisia obia-nimisiä vuoriomenoita, mitkä hyvin tunsimme Havaijissa olomme ajalta, lähetimme alkuasukkaan niitä poimimaan. Sitten hän kiipesi kookospähkinöitä pudottelemaan. Olin juonut kookospähkinän maitoa Jamaikalla, mutta en tietänyt, miten ihanaa tämä juoma saattoi olla, ennenkuin join sitä Marquesas-saarilla. Tuon tuostakin ratsastimme villien sitruuna- ja appelsiinipuiden alitse — mahtavien puiden, joiden ikä oli pitempi kuin istuttajainsa.