Ratsastimme keltaista siitepölyä tulvivien, äärettömien kanelipensaikkojen läpi — mikäli saattoi puhua ratsastamisesta. Sillä ne tuoksuvat pensastiheiköt kuhisivat ampiaisia. Entä millaisia ampiaisia! Ne olivat isoja keltaisia riiviöitä, suunnilleen sen kokoisia kuin pienet kanarialinnut, ja kun ne kiitivät lennossa, niiden jalkakimppu muodosti kahden tuuman pituisen pyrstön. Joku orheiltamme viskautuu äkkiä etujalkojensa varaan ja heittää takajalkansa korkealle ilmaan, potkaisee ne jälleen maahan, tekee hurjan hyppäyksen ja heittää ne sitten taas korkeuteen. Mitäpä siitä on sanomista! Täysikasvuinen ampiainen on vain pistänyt hehkuvan piikkinsä sen paksunnahan läpi. Ja sitten aloittaa toinen ori saman leikin, kohta kolmas, ja ykskaks kaikki orhimme hyppivät etujaloillaan pitkin jyrkänteitä. Ui! Tulikuuma tikari tunkeutuu poskeeni. Ui-ui! Nyt sain piston niskaani. Kavahdan takajaloilleni minäkin, ja saan pistoja melkein satamalla. Perääntyminen on aivan mahdotonta, eivätkä edessäni olevat hurjistuneet hevoset lainkaan paranna tilannettani tukalalla tiellä. Ratsuni syöksähtää Charmianin juoksijan ohi, ja viimeksimainittu herkkä eläin, joka saa uuden piston juuri silloin, antaa hevoselleni potkun toisella takakaviollaan ja minulle samanlaisen toisella. Kiitän suopeata kohtaloa siitä, ettei hevosella ollut teräskenkiä, ja kavahdan puoleksi seisoalleni satulassa uudesta polttavasta pistosta. Pistoja totisesti sataa, ja hevospoloiseni on pakokauhan vallassa.
"Pois tieltä! Minä se olen!" huudan siivekkäille pedoille ja huidon hatullani kuin mieletön.
Toisella puolella tietämme on pystysuora kallioseinämä. Toisella puolellamme vuori putoaa yhtä kohtisuorasti syvyyteen. Ainoa pelastumisen mahdollisuus on ratsastaa eteenpäin. Miten kaikki hevosemme saattoivat pysyä jaloillaan, on suorastaan ihme. Ne kiitivät eteenpäin toinen toisensa ohi laukkaa ja ravia, kompastellen, hypähdellen, kiipeillen — ja säännöllisesti potkaisten korkealle taivasta kohden joka kerta, kun ampiainen antoi niille piston. Pysähdyimme hengähtämään ja laskimme vammojamme. Sellaista ei tapahtunut kerran eikä kaksi, vaan lakkaamatta. Meno ei totisesti tuntunut yksitoikkoiselta! Itsestäni voin sanoa, että joka kerta kun saimme sellaisen pienen hengähdysajan, tunsin samanlaista mielihyvää kuin äkkikuolemasta pelastunut.
Lopulta pääsimme eroon ahdistavista ampiaisista. Se ei toki johtunut mistään suorittamistamme sankariteoista, vaan meidät pelasti tien yleneminen. Yltympärillämme kautta koko näköpiirin kohosi vuorisarjojen sakaraisia selkänikamia, joiden kärjet peittyivät pasaatituulipilviin. Kaukana alapuolellamme, siellä, mistä olimme lähteneet, oli Snark Taiohae-lahden tyvenellä pinnalla; se näytti leikkikalulta.
Sitten matkasimme noin tuhat jalkaa alamäkeä — ja Typee oli allamme. "Jos äkkiä olisin nähnyt vilahduksen paratiisin puutarhasta, olisin tuskin joutunut suuremman ihastuksen valtaan kuin näystä, mikä silloin ilmestyi eteeni", kertoo Melville hetkestä, jona ensimmäisen kerran näki Typeen ihanan laakson. Hän näki paratiisin. Me näimme erämaan. Missä olivat hänen näkemänsä sadat leipäpuulehdot? Me näimme viidakkoja, emme mitään muuta kuin viidakkoja, lukuunottamatta kahta turvehökkeliä ja muutamia kookospuuryhmiä. Missä oli Mehevin Ti, naimattomien miesten sali, palatsi, missä nainen oli tabuja missä Mehevi hallitsi alipäällikköineen ja vanhukset muistelivat muinaisia urotöitään? Vuolaalta virralta ei kuulunut tapaa jyskyttävien naisten hälinää. Ja missä oli maja, jota vanha Narhevo ikuisesti rakensi? Tähyilin häntä turhaan…
Ratsastimme alamäkeä ristiin rastiin mutkittelevaa tietä tiheässä viidakossa, minkä hiljaisten lehväholvien alla isot perhoset leijailivat. Tien varressa ei ollut vaanimassa tatuoituja, nuijilla ja heittokeihäillä varustettuja villejä; ja kun tulimme joelle, saatoimme kenenkään häiritsemättä kahlata sen poikki, mistä halusimme. Pyhä ja armahtamaton tähtijärjestelmä ei siis enää hallitse Typeen kauniissa laaksossa. Kyllä, kyllä — tabu on siellä vallassa yhä, yhä vielä — uusi tabu, sillä lähestyessämme erästä kurjaa alkuasukasnaisjoukkoa kajahti varoittava: Tabu! Ja se oli oikea tabu: naiset olivat spitaalisia. Miehen, joka varoitti meitä, oli norsutauti kammottavasti runnellut. Kaikkia kalvoi keuhkotauti. Typeelaakso oli nykyään kuoleman paratiisi, missä sen entisen isäntäheimon rippeet — kymmenkunta sielua — läähättivät rotunsa viimeisiä tuskaisia hengenvetoja.
Typeen heimo oli muinoin hyvin voimakas, voimakkaampi kuin Happar-heimo, voimakkaampi kuin Taiohaen lapset, voimakkaampi kuin kaikki Nukahivan heimot. "Typee", tai oikeammin "taipi", merkitsee alkuaan ihmislihan syöjää. Mutta koska kaikki marquesaslaiset olivat ihmissyöjiä, oli sellainen heimon nimitys todistuksena siitä, että juuri se heimo oli muita verrattomampi ihmissyöjä. Typee-heimon rohkeuden ja julmuuden maine ei täyttänyt ainoastaan Nukahivaa. Kautta Marquesas-saarten Typee-heimon nimi herätti kauhua. Kukaan ei kyennyt sitä voittamaan. Ranskalainen laivastokin, joka valtasi Marquesas-saaret, jätti Typee-heimon rauhaan. Fregatti Essexin kapteeni Porter teki kerran hyökkäyksen Typee-laaksoon. Hänen merimies- ja sotilasjoukkonsa vahvistuksena oli kaksituhatta Happar- ja Taiohae-heimon soturia. Hyökkääjät tunkeutuivat hyvän matkaa laaksoon, mutta kohtasivat siellä niin voimakkaan vastarinnan, että olivat iloisia, kun pääsivät perääntymään vene- ja sotakanoottilaivastoonsa.
Marquesaslaiset olivat ennen ehdottomasti voimakkaimpia ja kauneimpia kaikista Etelämeren saarelaisista. Melville sanoo heistä: "Erikoisesti herätti huomiotani heidän ruumiillinen voimansa ja kauneutensa… Muodon kauneuden puolesta en tähän asti ole nähnyt heidän vertaisiaan. Ei ainoatakaan esimerkkiä synnynnäisistä epämuodostumista voinut havaita koko siinä suuressa väkijoukossa, mikä tunkeili pidoissa… Ainoallakaan ei näkynyt ihovammoja, mitkä toisinaan saattavat pilata mitä kauneimmat muodot. Mutta heidän ruumiillinen jaloutensa ei johtunut ainoastaan tämän pahan olemattomuudesta melkein jokainoa heistä olisi kelvannut kuvanveistäjän malliksi." — Mendana, Marquesas-saarten löytäjä, kuvaa niiden alkuasukkaita ihmeellisen kauniiksi. Heidän matkakertomuksensa kirjoittaja — Figueroa — sanoo heistä: "Heidän ihonvärinsä on melkein valkea, he ovat kookkaita ja kaunismuotoisia." — Kapteeni Cook piti marquesaslaisia Etelämeren saarten komeimpina ja kauneimpina alkuasukkaina. Miehet olivat hänen kuvauksensa mukaan "melkein kaikki kookaskasvuisia, tuskin ainoakaan alle kuuden jalan".
Ja nyt oli kaikki se voima ja kauneus kadonnut, ja Typee-laakso oli kymmenkunnan kurjan poloisen tyyssijana, jotka potivat spitaalia, norsutautia ja tuberkuloosia. Melville arvioi sen väestön lukumäärän kahdeksituhanneksi hengeksi, ottamatta laskelmiinsa Ho-o-u-min pientä rajalaaksoa. Elämänvoima on mädäntynyt tästä ihmeellisestä paratiisista, minkä ilmanala on niin ihana ja terveellinen kuin maailmassa mahdollista. Ja Typee-heimolla ei muinoin ollut ainoastaan etevät ruumiilliset ominaisuudet, vaan se oli myöskin puhdas ja tauditon. Ilma, jota se hengitti, ei ollut basillien eikä muiden taudinsiementen kyllästämää niin kuin se ilma, mitä me valkoiset hengitämme. Mutta kun valkoiset miehet sitten toivat sinne mikrobit laivoillaan, joutuivat voimakkaat saarelaiset niiden hyökkäysten esineiksi ja uhreiksi.
Seikan selityksenä on luonnollinen valinta. Me valkoisen rodun jäsenet olemme tuhansien sellaisten sukupolvien jälkeläisiä, jotka ovat voitollisesti taistelleet samaisia näkymättömiä taudinsiemeniä vastaan. Jos joku meistä syntyi erikoisen alttiina pikku vihollisten hyökkäyksille, hän joutui pian kuoleman saaliiksi. Ainoastaan vastustuskykyiset saivat elää. Me elossa säilyneet olemme siis valittuja sellaisia, jotka parhaiten soveltuvat elämään vihamielisten mikro-organismien täyttämässä maailmassa. Poloiset marquesaslaiset eivät ole olleet sellaisen valinnan alaisina. He eivät olleet valikoituja. Heidät, jotka olivat tottuneet syömään vihollisiaan, "söivät" näkymättömän pienet viholliset, joita vastaan he eivät voineet puolustautua nuolillaan ja heittokeihäillään. Mutta jos marquesaslaisia taistelun alkaessa olisi ollut parisataatuhatta, olisi kyllä tarpeeksi monta jäänyt henkiin luomaan uutta rotua — uudestaansyntynyttä rotua, mikäli voi puhua uudestaansyntymisestä silloin, kun sukelletaan syövyttävään elimelliseen myrkkykylpyyn.