Etelämere auringon alla - Jack London

* * * * *

Riisuimme satulat hevosiltamme, jotta ne saisivat levätä murkinoidessamme. Ja sen jälkeen kuin olimme väkivalloin erottaneet toisistaan pahimmat tappelupukarit — minun oriiltani purtiin isoja paloja selästä — ja turhaan koettaneet torjua hiekkakärpäsiä, söimme banaaneja ja säilykelihaa ja joimme pitkin siemauksin kookosmaitoa.

Laaksossa ei ollut paljoa nähtävää. Viidakko oli päässyt voitolle ja ahmaissut kaikki ihmiskäden vähäpätöiset työt. Siellä täällä tosin tapasimme pi-pi-korokkeita, mutta niissä ei ollut kirjoituksia, ei hieroglyfejä, ei minkäänlaisia kertomuksia menneisyydestä, jota niiden olemassaolo todisti ei mitään muuta kuin mykkiä kiviä, mitkä jo tomuksi muuttuneet ja iäksi unohtuneet ihmiskädet olivat koonneet ja hakanneet. Näistä pi-pi-raunioista kohosi isoja puita, mitkä julmasti tuhosivat ihmistyön, murskasivat kivet ja palauttivat ne alkukaaokseen.

Suuntasimme matkamme viidakosta virralle toivoen pääsevämme eroon hiekkakärpäsistä. Turha toivo! Uidakseen täytyy riisua vaatteet yltään. Hiekkakärpäset tuntuvat olevan selvillä siitä, ja ne ovat vaanimassa jokirannoilla miljoonaisina parvina. Alkuasukasten kielellä niiden nimi on nau-nau. Tein sellaisen strategisen erehdyksen, että riisuuduin jyrkän hiekkasärkän kaltaalla, mistä oli helppo hypätä veteen, mutta mahdoton päästä maalle. Minulla oli sadan jaardin maamatka vaatteideni luo. En ollut astunut kunnolla yhtä askelta, kun jo ainakin kymmenentuhatta nau-nauta oli tarttunut minuun. Toinen askel — ja minua ympäröi kokonainen pilvi. Kolmas — ja aurinko hämärtyi silmistäni. En tiedä, mitä minulle senjälkeen tapahtui. Kun pääsin vaatteideni luo, olin melkein raivohulluna. Ja sitten tapahtui suuri taktillinen erehdykseni. On olemassa ainoastaan yksi menettelyohje silloin, kun on joutunut nau-nau-parven hyökkäykseen esineeksi. Niitä ei millään muotoa saa lyödä. Saa tehdä mitä tahansa, mutta ei millään muotoa lyödä niitä. Sillä ne ovat niin kavalia, että ne tuhonsa silmänräpäyksenä valuttavat viimeisenkin myrkkyatominsa uhrinsa ruumiiseen. Ei, niihin on hellävaraisesti tartuttava peukalolla ja etusormella ja sitten on oikein varovaisesti vedettävä vintiöiden kärsä pois värisevästä lihasta. Se on hyvin samanlaista kuin hampaan vetäminen. Vaikeutena oli vain se, että hampaita kasvoi enemmän kuin ennätti vetää, ja sentähden minä löin lyömistäni — ja täytin sillä lailla ruumiini niiden myrkyllä. Se tapahtui viikko sitten. Tätä kirjoittaessani näytän kurjalta, huonosti hoidetulta isorokkotoipilaalta.

* * * * *

Ho-o-u-mi on pieni laakso, minkä erottaa Typeestä matala vuorenharjanne, ja sinne suuntasimme matkamme sen jälkeen kuin kurituksella olimme saattaneet kapinalliset ja tappeluun kyllästymättömät ratsumme Herran nuhteeseen. Peninkulman ratsastettuamme Warrenin hevonen kuitenkin valitsi vaarallisimman tienkohdan pysähdyspaikakseen, jolla jouduimme viettämään kokonaista viisi minuuttia. Sivuutimme Typee-laakson suun ja katselimme rantaa, mistä Melvillen oli onnistunut paeta. Tuolla oli valaanpyyntivene ollut aivan tyrskyjen rajassa — ja tuolla kohdalla oli Karakoee, tabu kanakki, seisonut vedessä ja käynyt kauppaa merimiehen hengestä. Tuossa Melville varmaankin syleili Favawavtä hyvästellessään ennen kuin pakeni veneeseen. Ja tuolla on niemi, mistä Mehevi ja Mau-mau joukkoineen lähtivät uimalla tavoittamaan venettä; mutta heidän ranteensa viillettiin poikki, kun he tarttuivat sen laitoihin, ja Melville iski venekeksin Mau-maun kaulan läpi.

Jatkoimme matkaamme Ho-o-u-miin. Niin tarkasti vartioituna Melvilleä pidettiin, ettei hänellä ollut aavistustakaan tämän laakson olemassaolosta, vaikka hän varmasti alinomaan näki sen asukkaita, jotka kuuluivat Typee-heimoon. Matkasimme jälleen keskellä pi-pi-raunioita, mutta merta lähestyessämme tapasimme runsaasti kookospalmuja, leipäpuita ja tarokasveja sekä toistakymmentä ruohomajaa. Erään niistä panimme yöpymiskuntoon, ja sitten ryhdyttiin valmistamaan juhla-ateriaa. Nuori porsas teurastettiin tuota pikaa, ja sillä aikaa kun sitä paistettiin kuumien kivien välissä ja kananpoikia muhennettiin kookosmaidossa, sain erään kokeistamme kiipeämään tavattoman korkeaan kookospalmuun. Latvan pähkinäkimppu oli runsaasti sadankahdenkymmenenviiden jalan korkeudella maasta, mutta alkuasukas meni puunjuurelle, tarttui siihen molemmin käsin, taivuttautui niin, että hänen jalkapohjansa olivat rungolla — ja sitten hän "käveli" puun latvaan kertaakaan pysähtymättä. Puussa ei ollut uurteita, eikä hänellä ollut köyttä apunaan. Hän kulki aivan yksinkertaisesti ylös puuta sadankahdenkymmenenviiden jalan korkeuteen ja heitti pähkinät maahan. Mutta kaikilla läsnäolijoilla ei ollut sellaisia ruumiinvoimia, joita vaadittiin moisen urotyön suorittamiseen, tai oikeammin sanoen heillä ei ollut sen kysymiä keuhkoja, sillä useimmat yskivät aivan surkeasti. Jotkut naiset läähättivät ja valittivat lakkaamatta, niin huonossa tilassa olivat heidän keuhkonsa. Hyvin harvat kummankaan sukupuolen edustajista olivat täysverisiä marquesaslaisia. Useimmat olivat puoliverisiä tai kolmeneljännesverisiä, ranskalaista, tanskalaista, englantilaista tai kiinalaista sekoitusta. Kuten jo sanottu, parhaassa tapauksessa tämä uuteen vereen yhtyminen oli vain viivästyttänyt tuhoa, ja tulos pani epäilemään, oliko siitä todellakaan mitään etua.

Juhla-ateria tarjottiin avaralla pi-pillä, minkä taustalla yöpaikaksi valitsemamme maja sijaitsi. Ensimmäisenä ruokalajina oli raaka kala ja poi-poi, viimeksimainittu voimakasta ja maultaan kirpeämpää kuin Havaijin poi, mikä valmistetaan tarosta. Marquesaslaisten poi-poi valmistetaan leipäpuun hedelmästä. Kypsän hedelmän sisusta pannaan kalebassiin ja möyhennetään kivisellä survimella kovaksi ja tahmeaksi taikinaksi. Sitten seos kääritään lehteen ja haudataan maahan, missä se voi säilyä vuosikausia. Mutta ennenkuin sitä voidaan syödä, sen käsittelyä täytyy vielä jatkaa. Lehteen kääritty seos pannaan kuumien kivien väliin ja paistetaan aivan kypsäksi. Senjälkeen siihen sekoitetaan kylmää vettä, niin että se ohenee — ei juoksevaksi, vaan sellaiseksi, että sitä voi syödä sieppaamalla hyppysellisen sormillaan. Kun pääsee poi-poin makuun, siihen mielistyy, se on mitä terveellisintä ravintoa. Entä kypsä leipäpuun hedelmä, hyvin keitettynä tai paahdettuna! Se on suorastaan herkkua. Leipäpuun hedelmä ja taro ovat kasvikunnan kuninkaallisia tuotteita.

Juuri ateriamme päätyttyä nousi kuu Typeen takaa. Ilma oli kuin balsamia, täynnä vienoa kukkain tuoksua. Se oli satumainen yö — sen hiljaisuus oli syvä kuin kuoleman, ei tuntunut ainoatakaan tuulen hengähdystä, ei kuulunut ainoatakaan lehden kahahdusta… Ja me hengitimme syvään, ja ympäristön ihmeellinen kauneus täytti meidät lumouksellaan. Hyvin heikosti humisi kaukaa ulkoriutoilta tyrskyjen kohina… Mutta aivan lähellämme kuulimme sairaan naisen läähättävän ja vaikeroivan unissaan, ja yltympärillämme keuhkotautiset alkuasukkaat yskivät koko yön.