Harvoin elämässäni olen niin perinpohjaisesti erehtynyt. Vuokrasin asunnon, asetuin siihen asumaan ja työskentelin siellä, mutta "luonnonihminen" oli kuin poispyyhkäisty. Hän odotti vieraskutsua. Sillä välin hän kävi Snarkilla ja herkutteli sen kirjastossa.
Noin viikon kuluttua sain näpsäyksen omaltatunnoltani ja kutsuin hänet päivälliselle erääseen kaupungin alaosan hotelliin. Hän tuli ja näytti tavattoman jäykältä ja ikävystyneeltä, yllään pumpulitakki. Kun kehoitin häntä riisumaan sen, hän säteili kiitollisuutta ja iloa ja noudatti kehoitusta, jolloin hän vyötäisiin saakka paljasti auringon kultaaman ihonsa, mitä verhosi vain karkearihmainen isosilmäinen verkko. Tulipunainen lannevaate täydensi puvun. Varsinainen tuttavuuteni hänen kanssaan alkoi sinä iltana, ja pitkänä Tahitilla-oloaikanani tuttavuus kehittyi ystävyydeksi.
"Vai niin, te kirjoitatte kirjoja", sanoi hän minulle eräänä päivänä, kun väsyneenä ja hikisenä lopetin aamutyöni. "Niin, minäkin puuhailen samanlaista", selitti hän.
Ahaa! ajattelin — nyt mies luonnollisesti ryhtyy kiusaamaan minua kirjallisilla huolillaan. Mieleni nousi aivan kapinaan. Olinko muka tehnyt pitkänmatkani Etelämeren saarille ollakseni siellä kirjallisuustoimistona…! "Tällaista on minun kirjani teksti", selitti Darling ja löi nyrkillään rintaansa, niin että kumahti. "Afrikan aarniometsien gorilla takoo rintaansa niin kovasti, että kumahtelu kuuluu puolen peninkulman päähän."
"Teillä on mainio rinta", sanoin ihaillen. "Se herättäisi gorillassakin kateutta."
Silloin sain kuulla alun ja myöhemmin jatkon ja yksityiskohdat siitä merkillisestä "kirjasta", minkä Ernest Darling oli "kirjoittanut". — Kaksitoista vuotta takaperin hän oli ollut kuoleman kynnyksellä. Hän painoi silloin ainoastaan yhdeksänkymmentä naulaa ja oli liian heikko kyetäkseen puhumaan. Lääkärit olivat selittäneet, ettei ollut mitään toivoa jäljellä. Hänen isänsä, joka oli myös lääkäri, oli sanonut samaa. Hän oli toivottomassa tilassa. Liikarasitus — hän toimi koulunopettajana ja jatkoi samalla yliopisto-opintojaan — kahden perättäisen keuhkokuumeen kanssa oli täydellisesti murtanut hänen ruumiinsa. Hän ei kyennyt käyttämään hyväkseen voimakasta ravintoa, mitä hänelle annettiin, eivätkä pillerit ja pulverit auttaneet hänen ruoansulatustaan. Eikä hän ollut ainoastaan ruumiillisesti raunioitunut, vaan myöskin sielullisesti. Hänen aivonsa olivat liikarasittuneet. Hän oli väsynyt lääkkeihin, ja hän oli väsynyt ihmisiin. Ihmispuheen kuuleminen oli hänelle kidutusta, ja ihmisten huolenpito teki hänet melkein mielipuoliseksi. Silloin hänessä heräsi ajatus, että koska hän joka tapauksessa kuolisi, niin hän saattoi yhtä kernaasti kuolla luonnon helmassa, kaukana kaikesta, mikä vaivasi ja rasitti häntä. Tämän ajatuksen takana lienee ollut salassa toinenkin, nimittäin se, että hän kenties ei sittenkään kuolisi, jos hän pääsisi eroon liian voimakkaasta ruoasta, lääkkeistä ja hyvää tarkoittavista olennoista, jotka olivat saattaa hänet järjiltä.
Ja Ernest Darling, joka oli ainoastaan luiden täyttämä ja pääkallolla varustettu nahkapussi ja jossa oli elämänliekkiä parhaiksi sen verran jäljellä, että jaksoi liikkua, käänsi silloin selkänsä ihmisille ja ihmisasunnoille ja laahautui pensasviidakkoihin viiden peninkulman päähän Portlandin kaupungista Oregonissa. Luonnollisesti hän oli hullu. Kukaan muu kuin mielipuoli ei laahaudu pois kuolinvuoteeltaan.
Mutta pensasviidakossa Darling sai mitä kaipasi — lepoa ja rauhaa. Siellä ei kukaan kiduttanut häntä ahtamalla häneen pihviä ja kinkkua. Siellä lääkärit eivät kiihoittaneet hänen väsyneitä hermojaan tunnustelemalla hänen valtimoaan eivätkä rasittaneet hänen väsynyttä vatsaansa pillereillä ja pulvereilla. Hän rupesi rauhoittumaan. Aurinko paistoi lämpöisesti, ja hän kylpi sen valossa. Hänellä oli sellainen tunne, että auringonpaiste oli elämäneliksiiriä. Ja hänestä tuntui siltä, kuin koko hänen raunioitunut ruumiinsa oli janonnut aurinkoa. Hän riisui vaatteet yltään ja antoi koko ruumiinsa kylpeä auringon paisteessa. Ja hän tunsi vointinsa paranevan siitä. Se teki hänelle hyvää ensimmäinen helpotus monien kurjien kärsimyskuukausien jälkeen.
Tervehtyessään hän nousi istuvilleen ja tarkasteli ympäristöään. Siellä oli lukemattomia lintuja, jotka lentelivät ja livertelivät, ja laumoittain oravia, jotka kurahtelivat ja kisailivat. Hän kadehti niiden terveyttä ja eloisuutta, niiden onnellista, huoletonta olemassaoloa. Ehdottomasti hän tuli verranneeksi omaa tilaansa niiden tilaan, ja oli yhtä luonnollista, että hän teki kysymyksen, minkä takia niillä oli niin runsaasti voimaa, kun hän sitävastoin oli heikko ja kuoleman kielissä. Hän päätyi sellaiseen lopputulokseen, että se johtui niiden luonnollisista elämäntavoista ja että hänen elämänsä oli ollut hyvin luonnotonta — ja että hänen oli palattava luontoon, mikäli halusi säilyä hengissä.
Ja maatessaan siellä autiossa viidakossa hän suunnitteli järjestelmänsä ja rupesi sitä sovelluttamaan. Hän riisui yltään kaikki vaatteensa ja kieriskeli ja hyppeli, käveli käsillään ja kiipeili puihin — sanalla sanoen suoritti kaikkia mahdollisia ruumiinharjoituksia ja antoi koko ajan auringonpaisteen paahtaa paljasta ihoaan. Hän otti oppia eläimistä. Hän rakensi kuivista lehdistä ja ruohosta itselleen pesän, missä nukkui öisin, ja kattoi sen kaarnalla, saadakseen suojaa syyssateita vastaan. — "Tämä on mainiota ruumiinharjoitusta", hän sanoi minulle kerran ja takoi käsivarsillaan kaikin voimin kylkiänsä. "Olen oppinut tämän kukolta."