Hän näki oravan elävän hedelmillä ja pähkinöillä, ja silloin hän alkoi käyttää ravintonaan hedelmiä ja pähkinöitä ja niiden ohella leipää — ja hän voimistui, ja hänen painonsa lisääntyi. Kolme kuukautta hän vietti alkuaikaista elämäänsä pensasviidakossa, mutta sitten seudun ankarat rankkasateet ajoivat hänet takaisin ihmisten ilmoille. Yhdeksänkymmentä naulaa painavan keuhkokuumetoipilaan on mahdotonta kolmessa kuukaudessa koota elämänvoimaa niin paljon, että olisi kyennyt viettämään Oregonin talvea ulkosalla.
Hän oli päässyt varsin pitkälle, mutta hänen oli pakko mennä sisälle. Hänellä ei ollut muuta tyyssijaa kuin isänsä talo. Ja ollessaan suljettuna ahtaaseen huoneeseen, missä hänen keuhkonsa läähättäen janosivat raikasta ulkoilmaa, hän sai kolmannen keuhkokuumekohtauksen. Silloin hän menehtyi vielä entistä enemmän. Sielu järkkyi kurjassa ruumiissa. Hän makasi kuin kuollut, liian heikkona kyetäkseen kestämään puhumisen aiheuttamaa ponnistusta, sairaat aivot liian kiihtyneinä ja väsyneinä välittääkseen kuunnella muiden puhetta. Hän kykeni ponnistamaan tahtoansa vain sen verran, että jaksoi työntää sormet korviinsa ja päättävästi kieltäytyä kuuntelemasta jokainoata hänelle lausuttua sanaa. Hänen luokseen kutsuttiin mielisairauksien erikoistuntija. Hänet selitettiin mielipuoleksi, ja lääkärit olivat siinä luulossa, ettei hänellä ollut kuukauttakaan elon aikaa jäljellä.
Eräs avuksi kutsutuista erikoislääkäreistä antoi viedä hänet Mount Taborin parantolaan. Kun siellä havaittiin, että hän oli aivan vaaraton, hänen annettiin olla omissa oloissaan. Hänelle ei enää määrätty, mitä hänen piti syödä, ja hän rupesi sentähden taas käyttämään hedelmiään ja pähkinöitään — oliiviöljy, pähkinävoi ja banaanit olivat hänen pääasiallisimpana ravintonaan. Kun hän nyt jälleen voimistui, hän päätti siitä lähtien elää omintakeisesti. Jos hän eläisi muiden tavalla ja yhteiskunnan vaatimusten mukaisesti, hän varmasti kuolisi. Eikä hän tahtonut kuolla. Kuoleman kammo oli "luonnonihmisen" luomishistorian mahtavimpia voimia. Ja saadakseen elää hänen täytyi käyttää luonnollista ruokajärjestystä, elää ulkoilmassa ja nauttia siunauksellista auringonpaistetta.
Oregonin talvi-ilmastossa ei kuitenkaan voi viettää luonnonelämää, ja Darling lähti sentähden etsimään suotuisampia seutuja. Hän istuutui polkupyörän selkään ja suuntasi matkansa aurinkoisempia maita kohden. Stanfordin yliopistossa hän viipyi vuoden. Siellä hän opiskeli, työskenteli ja kävi luennoilla niin niukasti puettuna kuin viranomaiset saattoivat sallia, minkä ohella hän mahdollisuuden mukaan sovellutti käytäntöön oravilta oppimiaan elämänperusteita. Hän luki mieluimmin sillä tavalla, että meni yksinäisille kukkuloille, riisui vaatteet yltään ja loikoili ruohikossa, imien itseensä aurinkoa ja terveyttä samalla kertaa kuin tietoja.
Mutta Keski-Kaliforniallakin on talvensa, ja hän vaelsi loitomma luonnonihmiselle soveliasta ilmanalaa etsimässä. Hän yritti Los Angelesissa ja Etelä-Kaliforniassa, jolloin hänet useita kertoja vangittiin ja vietiin sairaalahallitusten eteen sen tähden, etteivät hänen elämäntapansa olleet samanlaisia kuin kanssaihmistensä. Hän koetti Havaijilla. Siellä häntä ei voitu todistaa heikkomieliseksi, mutta viranomaiset karkoittivat hänet. Se ei oikeastaan ollut suoranainen karkoitus. Hän olisi saanut jäädä sinne, jos hän olisi suostunut palvelemaan vuoden vankilassa. Hänelle annettiin vapaa valinnan valta. Mutta vankilassa oleskeluhan olisi varmasti samaa kuin kuolema luonnonihmiselle, joka saattaa tulla toimeen ainoastaan ulkoilmassa ja siunauksellisessa auringonpaisteessa. Mutta Havaijin viranomaisia ei voi moittia heidän menettelystään. Darling oli epämieluisa kansalainen. Jokainen, joka erottautuu muista, on epämieluisa. Ja se, että joku erottautui niin suuressa määrässä kuin Darling muista elämän yksinkertaisimmissa kysymyksissä, antoi Havaijin viranomaisille riittävästi aihetta pitää häntä epämieluisana.
Ja niin Darling lähti sieltä etsimään sellaista ilmanalaa, mikä ei ainoastaan olisi hänelle sovelias, vaan missä hänkin olisi sovelias. Ja sellaisen hän löysi Tahitilta, puutarhojen puutarhasta.
Sillä tavalla hän kirjoitti "kirjaansa". Koko hänen pukunsa käsitti vain lannevaatteen ja hihattoman verkkopaidan. Hänen terveytensä oli mainio. Hänen näkönsä, mitä aikoinaan pidettiin täydellisesti menneenä, oli aivan suurenmoinen. Hänen keuhkonsa olivat kolme keuhkokuumetta toden teolla turmelleet, mutta ne eivät olleet ainoastaan parantuneet, vaan ne olivat nyt vahvemmat kuin milloinkaan ennen.
Minulta ei unohdu ensimmäinen kerta, jolloin keskustellessamme näin hänen lyövän moskiittoa. Pistävä peto oli istuutunut hänen selkäänsä hartiain väliin. Puhettaan keskeyttämättä, pidättämättä ainoatakaan sanaa hän salamannopeasti koukisti kätensä ja iski nyrkillään selkäänsä hartioiden väliin niin kovasti, että hänen ruumiinsa kumahti kuin rumpu. Moskiitto musertui. Kumiseva isku muistutti aivan hevosen potkua pilttuunsa seinään.
"Afrikan aarniometsien gorilla takoo rintaansa niin lujasti, että kumahtelun kuulee puolen peninkulman päähän", oli hänellä toisinaan tapana huudahtaa, ja samassa hän alkoi hirvittävästi rummuttaa rintaansa.
Eräänä päivänä hän näki nyrkkeilyhansikkaat seinälläni, ja heti hänen silmänsä välähtivät.