Snark oli ankkurissa Raiatean rannalla, aivan Uturoan kylän edustalla. Olimme saapuneet sinne edellisenä iltana pimeässä ja valmistauduimme ensimmäiselle maissakäynnille. Varhain aamulla olin nähnyt oudolla priipurjeella varustetun ulkohankakanootin viilettävän laguunilla. Kanootti muistutti muodoltaan ruumiskirstua — se oli ihan tavallinen koverrettu puupölkky, neljätoista jalkaa pitkä, niukasti kaksitoista tuumaa leveä ja mahdollisesti kaksikymmentäneljä tuumaa syvä. Sillä ei ollut lainkaan veneen ääriviivoja, lukuunottamatta sitä, että sen molemmat päät olivat teroitetut. Sivut olivat aivan suorat. Ellei sillä olisi ollut ulkohankaa, se olisi keikahtanut itsestään kumoon sekunnin kymmenesosassa. Ulkohanka se piti sitä pystyssä.
Sanoin, että purje oli outo. Ja sellainen se oli. Se oli vehje, jollaista ei ainoastaan pidä nähdä uskoakseen sellaisen olevan olemassa, vaan jollaista ei usko olevan olemassa senkään jälkeen kuin on sen nähnyt. Purjeen korkeus ja puomin pituus oli kerta kaikkiaan hämmästyttävä; mutta ei siinä kylliksi, vaan "tilverkkari" oli sitäpaitsi varustettu jättiläispiikillä. Se oli niin iso, ettei tavallinen pirkkeli millään olisi kestänyt sen painoa kohtalaisessakaan tuulessa. Kanoottiin oli sentähden köytetty pitkä sivulle työntyvä puomi ja tähän kiinnitetty kaiji. Sillä tavalla suurkuutti kannatti purjeen alaosaa ja kaiji piikkiä.
Se ei ollut vain vene tahi vain kanootti, vaan purjehduskone. Ja kanootissa oleva mies sai sen kulkemaan painollaan ja rohkeudellaan — etupäässä rohkeudellaan. Näin kanootin luovailevan suojapuolellamme ja kiitävän kylää kohden melkein hankatuulessa, ainoa matkustaja pitkällä ulkohangan selässä.
"Yhdestä asiasta ainakin olen varma", selitin, "en lähde täältä ennen kuin olen tehnyt purjehdusretken tuolla kanootilla".
Muutamaa minuuttia myöhemmin Warren huusi kajuutan portailta kannen alle: "Nyt se kanootti on täällä!"
Hyökkäsin heti kannelle ja tervehdin kanootin omistajaa, pitkää, hoikkaa polynesialaista, jolla oli älykkäät piirteet ja kirkkaat, eloisuutta hohtavat silmät. Miehellä oli lanteilla tulipunainen vaate ja päässä olkihattu ja käsissä tuomisia – iso kala, kimppu vihanneksia ja muutamia jättiläismäisiä jamssijuuria. Kun olin osoittanut kiitollisuuttani hymyilemällä — mikä vielä käy maksusta monin paikoin Polynesian saarilla — ja jonkin aikaa toistellut: Mauruuru — "kiitän" tahitin kielellä — ryhdyin merkeillä osoittamaan vieraalleni, että kernaasti lähtisin purjehdusmatkalle hänen veneessään.
Hänen kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä, ja hän vastasi yhdellä ainoalla sanalla: "Tahaa" — samalla käännähtäen ja osoittaen korkeita pilvien peittämiä vuorenhuippuja eräällä kolmen peninkulman päässä olevalla saarella. Saari oli Tahaa. Sinne oli hyvä tuuli, mutta palatessa olisi ollut täysi vastainen. Eikä minulla ollut minkäänlaista halua mennä Tahaalle. Minun piti jättää kirjeitä Raiatealle ja tavata sikäläisiä viranomaisia, ja Charmianhan valmistautui kannen alla parhaillaan maihinlähtöön. Vilkkailla eleillä siis selitin, että halusin tehdä vain lyhyen purjehdusretken laguunilla. Hänen ilmeensä muuttui heti alakuloiseksi, mutta hän hymyili kuitenkin myöntyvästi.
"Tule purjehtimaan!" huusin Charmianille kajuuttaan. "Mutta ota uimapuku. Matkasta tulee märkä."
* * * * *
Se oli tuskin todellisuutta. Oikeammin oli se unta. Kanootti liukui laguunin pintaa kuin hopeanuoli. Kapusin ulkohangalle painoksi, jotta alus pysyisi pystyssä, ja Tehein huolena oli rohkeus. Tavallista virkeämpien vihurien tullessa hänkin sujuttautui kappaleen matkaa ulkohangalle, samalla hoitaen pitkää peräsinairoa molemmin käsin ja suurkuuttia toisella jalallaan. "Ready about!" huudahti hän englanniksi. Siirsin varovasti painoani kanoottia kohden ylläpitääkseni tasapainoa purjeen tyhjetessä tuulesta. "Hard a-lee!" huusi hän ja luovi tuuleen. Hilauduin vastakkaisella puolella olevalle veteenkurkottavalle riu'ulle, mikä oli köytetty poikkipuolin kanoottiin, ja purje täyttyi jälleen, ja kanootti kiiti kallellaan eteenpäin.