Bihaura tarttui Charmianin käteen ja saattoi hänet taloon jättäen Tehein ja minut jälkijoukoksi. Sisällä meille ilmoitettiin merkeillä, joita ei voinut ymmärtää väärin, että kaikki, mitä he omistivat, oli meidän omaamme. Tuskinpa on milloinkaan ollut espanjalaista hidalgoa, joka olisi ollut anteliaampi lahjoja tarjoillessaan, ja luulen, että hyvin harva hidalgo on ollut niin antelias, kun tosi on tullut kysymykseen. Havaitsimme hyvin pian, ettemme uskaltaneet ihailla ainoatakaan heidän tavaroistaan, sillä heti kohta kun osoitimme jonkin erikoisen esineen miellyttävän meitä, saimme sen lahjaksi. Kumpikin vahine joutui luonnollisesti vahinen tapaan tarkastelemaan naisten koruesineitä ja vaihtamaan ajatuksia niistä, sillä aikaa kuin Tehei ja minä — miesten tapaan — katselimme kalastusvehkeitä ja villisikojen metsästämiseen käytettäviä aseita. Charmian ihaili ompelukoria — kauneinta Polynesiassa näkemäänsä korityötä — ja se muuttui heti hänen omakseen. Minä ihailin helmiäiskuoresta leikattua koukkua — ja se oli minun. Charmian osoitti mieltymystä erästä outolajista olkipunosta kohtaan, kolmekymmentä jalkaa käsittävää puolaa, mistä olisi riittänyt tarveainetta vaikka minkä kokoisen naisen hattuun — ja iso punospuola oli hänen. Silmäni sattuivat viivähtämään poi-huhmaressa, mikä varmastikin oli kivikaudelta peräisin — ja sain sen. Charmian katseli silmänräpäyksen liian kauan kanootinmuotoista, nelijalkaista, yhdestä puukappaleesta veistettyä poi-maljaa — ja se muuttui hänen omakseen. Katsahdin kahdesti kookospähkinästä valmistettua jättikäiskalabassia — ja se muuttui omakseni. Mutta silloin Charmian ja minä pidimme pienen neuvottelun ja päätimme olla ihailematta mitään — ei sen tähden, ettei olisi kannattanut, vaan sen tähden, että kannatti liian hyvin. Ja mietimme, mitä vastalahjoiksi kelvollista meillä oli Snarkilla. Kotoiset jouluhuolet ovat leikin tekoa verrattuina lahjojen saantiin ja vastalahjojen antamiseen Polynesiassa.

Istuimme Bihauran parhailla matoilla viileässä ovikäytävässä sillä aikaa kuin valmistettiin päivällistä, ja sillä aikaa saapuivat kylän muut asukkaat. Ne tulivat kahden, kolmen tai useamman hengen ryhmissä, tarttuivat meitä käsiin ja lausuivat tahitilaisen tervehdyssanan: Ioarana. Miehillä kookkailla, voimakkailla miehillä — oli vaatetuksena lannevaate, eikä useilla ollut paitaa, mutta kaikilla naisilla oli yllä abu, eräänlainen iso esiliina, mitä viehättävin ääriviivoin verhosi heitä olkapäiltä maahan asti. Oli surullista nähdä, että osalla saarelaisia oli norsutauti. Läsnä oli muiden muassa kauniskasvoinen nainen, jonka muodot ja ryhti lisäksi olivat kuin kuningattaren, mutta hänen toinen käsivartensa oli kenties kaksitoista kertaa paksumpi kuin toinen. Hänen rinnallaan seisoi kuusi jalkaa pitkä ryhdikäs mies, jolla oli komeat lihakset, pronssinen iho ja kuin jumalan ruumis, mutta miehen jalat ja pohkeet olivat niin turvoksissa, että ne paljon enemmän muistuttivat elefantin töppösiä kuin ihmisenjäseniä.

Kukaan ei tunnu tietävän Etelämeren norsutaudin todellista syytä. On kuultu sellaisia arveluita, että sairaus johtuisi tartuntaa sisältävän veden nauttimisesta. Eräs toinen teoria selittää sitä moskiitonpiston aiheuttamaksi. Kolmas syyttää perittyä taipumusta ja ilmastoseikkoja. — Kenenkään, joka määräämättömästi pelkää tätä ja muita samanlaatuisia sairauksia, ei pidä millään muotoa matkustaa Etelämerelle. Voi sattua, että hänen pitää juoda vettä. Voi myöskin sattua, että moskiitot äityvät pisteliäiksi. Eivätkä minkäänlaiset varovaisuuskeinot auta pelon valtaamaa poloista matkailijaa. Kulkiessaan uimamatkalla rantaa pitkin hän voi polkea paikkaan, mihin norsutautia sairastava on polkenut muutamaa minuuttia aikaisemmin. Jos hän sulkeutuu sisälle huoneisiinsa, on jokainoa hänen pöytäänsä tuleva ruokapala saattanut olla kosketuksissa tartunnan kanssa — olipa kyseessä liha, kala, metsänriista tai vihannekset. Papeeten yleisellä kauppatorilla on kahdella spitaalisella myymäläkojunsa, ja taivas tietäköön, mitä kaikkia teitä "jokapäiväinen leipä" saa siellä kulkea. — On parasta matkailla Etelämeren saarilla aivan rauhallisena, pelotonna, lujasti luottaen kohtalonsa onnelliseen tähteen. Jos näette norsutautisen naisen pusertavan paljain käsin kermaa kookospähkinän sydämestä, niin juokaa kerma ajatellen, miten hyvää se on, ja unohtakaa kädet, mitkä ovat sen pähkinästä pusertaneet! Ja muistakaa, ettei norsutaudin, spitaalin eikä muiden samankaltaisten tautien katsota tarttuvan kosketuksesta.

Katselimme hetken, miten eräs raratongalainen nainen, jonka jäsenet olivat paisuneet ja muodottomat, valmisti meille kookoskermaa. Senjälkeen hän meni keittiövajaan, missä Tehei ja Bihaura olivat päivällispuuhissa. Ateria katettiin pakkalaatikoille talon sisälle. Isäntäväkemme odotti, kunnes olimme syöneet, ja ryhtyi sitten aterioimaan lattialla. Mutta voi meidän ruokapöytäämme! Meitä kestittiin totisesti kuninkaallisesti. Ensin tarjottiin ihanaa tuoretta kalaa, mikä oli pyydystetty muutama tunti aikaisemmin ja oli ollut liossa vedellä laimennetussa sitruunamehussa. Sitten seurasi paistettu kananpoika. Kahden kookospähkinän runsaasti sokeroitu maito oli juomamme. Pöydässämme oli banaaneja, mitkä sulivat suuhun ja maistuivat mansikoilta. Ja pöydässämme oli banaanipoita, mikä saattoi häpeään kaikki valkoisten keittiömestareiden vanukkaat. Edelleen siinä oli keitettyjä jamssijuuria, keitettyä taroa ja paahdettua feitä — isoja jauhoisia, mehukkaita, punertavia, keitettyjä banaaneja. Ihmettelimme sitä yltäkylläisyyttä, ja parhaillaan ilmaistessamme toisillemme hämmästyksen tunteitamme pantiin pöytään eteemme kokonainen paistettu porsas, mikä oli kääritty vihreisiin lehtiin ja paistettu kuumilla kivillä — polynesialaisen keittiön suurenmoisin ja juhlallisin ruokalaji. Ja sitä seurasi Tahaan kukkuloilla kasvanut kahvi, musta kahvi, ihana kahvi.

Tehein kalastusvehkeet olivat sananmukaisesti ihastuttaneet minua, ja sovittuamme kalastusretkelle lähdöstä Charmian ja minä päätimme viipyä Tahaalla yön. Tehei alkoi jälleen puhua Samoasta, ja "petit bateau" — "pieni alus "-selitykseni herätti jälleen ensin pettymystä ja sitten mukautuvan hymyn hänen kasvoilleen. Bora Boran piti olla seuraava satamamme. Se ei ollut niin kaukana, ettei sieltä olisi päässyt jollakin kutterilla takaisin. Ja sentähden tarjosin Teheille tilaisuuden seurata meitä Snarkilla sinne. Silloin sain tietää, että hänen vaimonsa oli syntynyt Bora Boralla ja että vaimolla vielä oli talo siellä. Bihaurakin sai niin ollen kutsun matkalle, ja vastalahjaksi meille heti tarjottiin majapaikkaa heidän talossaan Bora Boralla.

Silloin oli maanantai. Tiistaina menisimme kalastamaan ja palaisimme Raiatealle, keskiviikkona purjehtisimme Tahaan ohi ja eräältä määrätyltä niemeltä ottaisimme Tehein ja Bihauran mukaamme Bora Boralle. Sen kaiken sovimme yksityiskohtaisesti ja puhuimme sitäpaitsi kymmenistä muista asioista. Tehei osasi vain kolme englantilaista sananparttaan, ja Charmian ja minä osasimme kymmenkunta tahitin sanaa. Ja kymmenkunta ranskan sanaa me kaikki neljä ymmärsimme. Niin köyhällä "baabelilla" keskustelu luonnollisesti sujui hyvin hitaasti, mutta käyttäen apuna muistikirjaa, lyijykynää ja kellotaulua, minkä Charmian piirusti — sekä kymmentätuhatta eri elettä lisänä kaikki kävi aivan suurenmoisesti.

Kohta kun osoitimme halua mennä levolle, poistuivat vieraat lausuttuaan ystävällisesti loaranansa, ja Tehei ja Bihura katosivat yhtaikaa heidän kanssaan. Talo käsitti yhden ainoan ison huoneen, ja se jätettiin meidän haltuumme. Isäntäväkemme hankki makuupaikan muualta. Heidän linnansa tuntui todellakin olevan meidän omaisuuttamme. Ja tässä yhteydessä tulkoon mainituksi, että kaikilla niillä vierailuilla, joita olen tehnyt monen monilla eri seuduilla, en milloinkaan ole kokenut mitään sellaista, jota voisi verrata kokemuksiini tämän tahaalaisen ruskeaihoisen pariskunnan vieraana. En tarkoita nyt ollenkaan heidän lahjojaan ja heidän jaloa anteliaisuuttaan, vieraanvaraisuuttaan enkä kuninkaallisen runsasta kestitystään, vaan tarkoitan heidän hienoa kohteliaisuuttaan, heidän tahdikkuuttaan, huomaavaisuuttaan ja heidän ystävällisyyttään, mikä todella oli ystävällisyyttä. He eivät tehneet mitään oman mielensä mukaan meille vieraanvaraisuutta osoittaessaan, vaan koettivat arvata kaikki toivomuksemme, ja heidän taitonsa siinä suhteessa oli suorastaan erehtymätön. Olisi mahdotonta luetella niitä satoja hienoja pikku huomaavaisuuksia, joita he osoittivat meille lyhyen yhdessäolomme aikana. Tahdon vain aivan yksinkertaisesti sanoa, etten milloinkaan ole kokenut vieraanvaraisuutta, mikä olisi voittanut heidän osoittamansa tai edes kohonnut sen verroille. Kenties oli miellyttävintä kaikessa se, ettei heidän ystävällisyyttään määrännyt harjoitus eivätkä ihanteelliset seurustelun lait, vaan että se oli heidän sydämellisyytensä pakoton ja luonnollinen ilmaus.

* * * * *

Seuraavana aamuna menimme kalastamaan — Tehei, Charmian ja minä — isäntämme merkillisellä kanootilla. Mutta sillä kerralla jättiläispurje jätettiin kotiin. Ei voinut yhtaikaa huolehtia kalastuksesta ja purjehduksesta pienessä veneessä. Usean peninkulman päässä merellä — mutta riutan sisäpuolella — Tehei laski kalastusvehkeensä veteen eräällä kahdenkymmenen sylen syvyisellä kohdalla. Syötteinä oli kappale mustekalan lihaa, ja Tehei puraisi syötit elävästä eläimestä, mikä longerteli kanootin pohjalla. Yhdeksän pohjasiimaa hän laski. Jokainen siima oli kiinnitetty lyhyen bambukuvaksen päähän. Kohta kun kala oli tarttunut koukkuun, kuvaksen toinen pää painui veden alle — toinen pää kohosi pystyyn ja viittilöi ihan villitysti meitä kiiruhtamaan kimppuunsa. Ja kyllä me kiiruhdimmekin huutaen ja huikaten meloimme voimaimme takaa merkkejä antavalta pyydykseltä toiselle ja kiskoimme syvyydestä isoja, kimmeltäviä kaloja, joiden pituus vaihteli kahdesta kolmeen jalkaan.

Mutta itään oli ruvennut paisumaan uhkaava myrskypilvi, ja ykskaks se peitti kirkkaan taivaan. Olimme kolmen peninkulman päässä kodista tuulen alla. Aloitimme paluumatkamme juuri silloin, kun ensimmäiset vihuripäät nostivat veden valkeaan kuohuun. Sitten tuli sade, sellainen sade, jollaisia on vain tropiikeissa — sokaiseva vedenpaisumus. No, mitäpä siitä — Charmianilla oli yllä uimapuku, minulla samoin, ja Teheillä oli vain lannevaatteensa. Bihaura seisoi rannalla odottamassa, tarttui Charmianin käteen ja talutti hänet taloon suunnilleen samalla tavalla kuin äiti vie sisälle virmapään pikku tyttärensä, joka on ollut ulkona ja leikkinyt lätäköissä.