Pukeuduttuamme kuiviin istuimme kaikessa rauhassa ja tupakoimme sillä aikaa kuin kai-kai valmistettiin. Sivumennen sanoen polynesialainen kai-kai merkitsee ravintoa, ruokaa ja syömistä. Se on muunnos jotakin alkuperäistä sananjuurta, mikä on levinnyt laajalti Etelämeren saarille. Kai sanotaan Marquesas-saarilla, Raratongalla, Manahikilla, Niuella, Fakaafolla, Tongalla, Vatella ja Uudessa Seelannissa. Tahitilla "syödä" on amu, Havaijilla ja Samoalla ai, Baulla kana, Niualla kaina, Nongonella kaka ja Uudessa Kaledoniassa ki. Mutta olipa sillä sanalla mikä muoto tahansa — joka tapauksessa se hiveli suloisesti korviamme pitkän sateessa melomisen jälkeen. Vielä kerran meidät istutettiin kunniapaikalle kuninkaalliseen pöytään, ja olimme oikein murheellisia siitä, ettei meillä ollut kirahvin tai kamelin syömäkykyä.

Sitten valmistuessamme palaamaan Snarkille pimeni tuulenpuoli jälleen, ja tuli uusi sadekuuro. Mutta tällä kerralla se oli vain pikku ripsaus. Tuuli sitä uhemmin. Tuulta jatkui tunti tunnin jälkeen, se vonkui ja vinkui palmujen latvoissa, se raastoi, repi ja huojutti haurasta bamburakennusta, ja hirvittävää jylyä kuului riutan ulkolaidalta, mihin hyökkääväin hyökyjen voima murtui. Riutan sisäpuolella laguunilla — niin suojassa kuin se olikin — vesi raivosi valkeana kuohuna, eikä Teheinkään merimiestaidolla olisi saanut hänen pienoista kanoottiaan kestämään niin kovaa säätä.

Auringon laskiessa oli pahimmasta päästy, mutta vieläkin ilma oli kanootille liian ankara. Pyysin sentähden Teheitä etsimään alkuasukkaan, jolla olisi lainata kutteri viemään meitä Raiatealle. Suorittamani maksu, kaksi Chili-dollaria, Amerikan rahassa yhdeksänkymmentä senttiä — oli ennenkuulumaton. Puoli kylää kutsuttiin kantamaan kutteriin lahjoja, mitkä Tehei ja Bihaura antoivat poistuville vierailleen. Siinä oli kantamus kananpoikia ja lehtiin kiedottuja kaloja, isoja kimppuja kullanvärisiä banaaneja, lehtikoreja, mitkä olivat täpö täynnä appelsiineja ja sitruunia, avocado-hedelmiä eli "alligaattorin päärynöitä", mahtavia koreja täynnä jamssijuuria, taro-nippuja ja kookospähkinöitä — ja kaiken kukkurana isoja oksia ja pölkkyjä, mitkä oli tarkoitettu polttopuiksi Snarkille.

Kutterille mennessämme tapasimme Tahaan ja koko seudun ainoan valkoisen miehen. Hän oli kahdeksankymmenenkuuden vuoden ikäinen, ja siitä ajasta hän oli viettänyt seitsemättäkymmenettä vuotta Seurasaarilla, sanoi hän, lukuunottamatta paria satunnaista keskeytystä, sitä, että hän vuonna 1849 oli ottanut osaa Eldoradoon tapahtuneeseen kullanhuuhtojain ryntäykseen ja että hän oli ollut vähän aikaa tilanhoitajana Tularen läheisyydessä Kaliforniassa. Mutta kun lääkärit olivat selittäneet, ettei hänellä ollut elon aikaa jäljellä enempää kuin kolme kuukautta, hän oli palannut Etelämerelleen ja eli siellä vielä kahdeksankymmentäkuusivuotisena nauraen rikkiviisaille rohtomiehilleen, jotka jo kaikki lepäsivät haudassa. Hänellä oli fee-fee — alkuasukasten norsutaudista käyttämä nimitys. Hän oli saanut sanotun taudin neljännesvuosisata sitten, ja se seuraisi häntä hautaan. Kysyimme häneltä, eikö hänellä ollut sukulaisia. Hänen vierellään istui pirteä kuudenkymmenenkahdeksan ikäinen nainen. Hänen tyttärensä. "Tyttäreni on ainoa sukulaiseni", mutisi hän valittavasti. "Eikä hänellä ole lapsia elossa."

Kutteri oli pieni, sluuppirikillä varustettu pursi, mutta se tuntui isolta Tehein kanoottiin verrattuna. Kun pääsimme laguunille ja jouduimme uuden, ankaran myrskyvihurin kouriin, kutteri tuntui meistä kuitenkin tavattoman vähäiseltä, kun Snark taas paisui mielikuvituksessa mittasuhteihin, mitkä tekivät siitä mannermaan. Mutta meillä oli oivia merimiehiä saattajinamme. Tehei ja Bihaura olivat seuranneet mukana nähdäkseen, että pääsimme onnellisesti perille, ja Tehein vahine osoittautui erikoisen pystyväksi merenkulkijaksi. Kutterilla oli kunnollinen painolasti, ja viiletimme vihurissa täysin purjein.

* * * * *

Lähtiessämme seuraavana päivänä purjehtimaan Bora Boralle kävi heikko tuuli, ja matkamme sujui hitaasti laguunin poikki sille niemelle, missä Tehein ja Bihauran piti olla meitä odottamassa. Lähestyessämme maata korallisärkkien keskitse saimme aluksi turhaan tähyillä ystäviämme. Rannalla ei näkynyt merkkiäkään heistä.

Mutta pian Tehei ilmestyi näkösälle puiden välistä. Hän oli vetänyt paidan päältään ja huiskutti sillä aivan hurjasti. Bihaura ei ilmeisesti ollut vielä valmiina… Päästyään Snarkin kannelle Tehei kehoitti meitä purjehtimaan pitkin rantaa hänen talonsa edustalle saakka. Hän otti ruorin hoitoonsa ja luotsasi Snarkin koralliriuttojen lomitse niemeltä niemelle, kunnes vihdoin olimme selviytyneet viimeisestä. Silloin kuului tervehdyshuuto rannalta, ja apunaan suuri joukko kyläläisiä Bihaura toi Snarkille kaksi kanootillista saaren runsaita antimia — jamssijuuria, taroa, feitä, leipäpuun hedelmiä, kookospähkinöitä, appelsiineja, sitruunoita, ananaksia, vesimeloneita, avocadoja, granaattiomenoita, kaloja, kaakottavia nuoria kanoja ja elävän porsaan.

Nousevan kuun valossa suoritimme vaarallisen kulun Bora Boran riuttojen lomitse ja laskimme ankkuriin Vaitapen kylän edustalle. Emännänhuolissaan Bihaura ei saattanut päästä kyllin nopeasti maihin — hän ehätti järjestämään taloaan vieraita varten. Suurveneemme viedessä häntä ja Teheitä pienelle sillalle kiiri soiton ja laulun säveliä tyynillä vesillä. Seurasaarilla meille oli tuon tuostakin sanottu, että saisimme nähdä Bora Boran asukasten olevan hyvin hauskaa ja iloista väkeä. Menin Charmianin kanssa maihin katsomaan, mitä siellä oli tekeillä, ja rannalla kylän edustalla olevalla nurmikkokentällä, minkä vierellä oli vanha hautausmaa, tapasimme nuorukaisia ja tyttöjä iloisessa tanssissa, kaikki yltyltään koristeltuina kukkasilla ja köynnöksillä ja kaikilla hiuksissa ihmeellisiä fosforinvälkkeisiä kukkia, mitkä vuoroin syttyivät ja kalpenivat kuutamossa. Kauempana rannalla oli iso, soikea, noin seitsemänkymmentä jalkaa pitkä ruohotalo, missä kylän vanhemmat asukkaat lauloivat himineitä. Hekin olivat juhlariemun vallassa ja kukkaköynnöksin koristeltuja, ja he toivottivat meidät seuraansa aivan sillä lailla, kuin olisimme olleet pimeyteen eksyneitä, jälleen löydettyjä karitsoita.

Aikaisin seuraavana aamuna Tehei tuli Snarkille tuoden kimpun vastapyydystettyjä kaloja ja kutsun päivällisille. Sinne mennessämme poikkesimme himinerakennukseen. Eilisiltaiset vanhukset lauloivat siellä nytkin, ja siellä oli myös joukko nuorukaisia ja tyttöjä, joita emme olleet eilen nähneet. Oli kuin siellä olisi oltu juhla-aterian valmistuksia tekemässä. Kokonainen vuori hedelmiä ja vihanneksia oli pinottu lattialle, ja sen molemmilla sivuilla oli joukoittain kookoskuiturihmalla sidottuja kananpoikia. Kun useita himineitä oli laulettu, piti eräs mies puheen. Se oli tarkoitettu meille, ja vaikka se oli hepreaa korvillemme, käsitimme kuitenkin, että se jollakin tavalla koski rakennukseen koottuja ruokavaroja.