"Saalis on tavallisesti summaton", kertoi meille Allicot eräs puoliverinen kauppamies. "Lopulta vesi aivan kuhisee kaloja. Sitä on totisesti hauska katsella… Luonnollisesti tiedätte, että koko saalis on tarkoitettu teille?"
"Koko saalisko meille?" toistin tuskaisesti. Sillä Snarkilla oli jo liiaksi lahjoja lastina — kokonaisia kanootillisia hedelmiä, vihanneksia, sikoja ja kanoja.
"Niin, jok'ainoa kala", selitti Allicot. "Sitten kun kalat on ahdistettu aivan rantaan, pitää teidän, kunniavieraan, keihästää ensimmäinen. Sellainen on tapa. Senjälkeen kaikki käyvät käsiksi urakkaan ja heittelevät saaliin hietikolle. Kaloja tulee kyllä kokonainen vuori. Sitten joku johtomiehistä pitää puheen ja lahjoittaa teille koko keon. Mutta teidän ei tarvitse ottaa vastaan kaikkea. Tekin pidätte puheen, valitsette haluamanne kalan ja lahjoitatte muut takaisin. Sitten kaikki sanovat, että olette hyvin antelias."
"Mutta mitenkä kävisi, jos pitäisinkin kaiken omanani?" kysyin.
"Sellaista ei ole milloinkaa tapahtunut", kuului miehen vastaus.
"Täällä on tapana lahjoittaa ja lahjoittaa sitten takaisin."
Alkuasukaspappi rukoili kalaonnea, ja kaikki paljastivat päänsä. Senjälkeen kalastuksen johtaja laski kanootit ja määräsi kullekin paikan. Sitten mentiin veneihin. Lukuunottamatta Bihauraa ja Charmiania ei ainoatakaan naista päässyt mukaan. Muinaisina päivinä hekään eivät olisi päässeet. Naiset jäivät rannalle kahlatakseen veteen ja muodostaakseen sulun jaloistaan.
Iso kaksoiskanootti jätettiin rannalle, ja menimme suurveneeseemme. Puolet kanooteista meloi tuulen alle meidän noustessa muiden kanssa suunnilleen puoli peninkulmaa tuuleen, kunnes rivimme pää kosketti riuttaa. Kalastuksen johtaja oli eräässä rivimme keskustassa olevassa kanootissa. Hän seisoi pystyssä — kaunis vanha mies — lippu kädessään. Hän määräsi kaikkien paikat ja molempien rivien muodon simpukkatorveaan puhaltamalla. Kun kaikki oli järjestyksessä, hän laski lippunsa oikealle. Kuului yksi ainoa polskahdus, kun sen sivun jokaisen kanootin kivenheittäjät paiskasivat kivensä veteen. Heidän nostaessaan niitä takaisin — se oli silmänräpäyksen työ, koska kivet nipin napin vajosivat pinnan alle — laskeutui lippu vasemmalle, ja samalla ihmeellisellä täsmällisyydellä iskivät kivet sillä sivulla veteen. Ja niin jatkui meno vuoroin oikealla, vuoroin vasemmalla. Joka kerta kun lippu laski puoleen tai toiseen, laguunin vettä velloi pitkä polskahduslinja. Samaan aikaan kanootteja melottiin eteenpäin, ja sama, mitä tapahtui meidän rivissämme, tapahtui yht'aikaa peninkulman päässä vastarivin kanooteissa.
Suurveneemme keulassa seisoi Tehei pitäen lakkaamatta silmällä johtajaa, ja hän hoiti kiveänsä muiden lailla. Kerran kivi irtosi köydestä, ja samassa silmänräpäyksessä Tehei syöksähti sen perästä. En tiedä, ennättikö kivi pohjaan vai ei, mutta sen tiedän, että Tehei melkein heti palasi pinnalle kivi kädessään. Näin, että samanlaisia tapaturmia sattui usein lähikanooteissa, mutta joka kerralla heittäjä hyppäsi perästä ja toi kivensä takaisin.
Rivimme lähenivät toisiaan nopeammin riutan kuin maan puolelta — kaikki tapahtui johtajan valppaalla ohjauksella — ja lopuksi molemmat yhtyivät, niin että ne muodostivat rantaa kohden avoimen kaaren. Senjälkeen alkoi kaaren supistaminen, jolloin säikähtyneitä kalapoloisia ahdistettiin rantaan päin alituisesti vettä polskuttamalla. Tapa muistuttaa elefanttien saartamista viidakoissa, jolloin miesjoukot piileskelevät korkeassa ruohikossa tai puiden takana ja pitävät meteliä.
Säärisulku oli jo järjestyksessä. Näimme pitkän rivin naisten päitä tyynessä vedessä. Pisimmät naiset olivat uloimpana, ja lukuunottamatta lähinnä rantaa olevia, kaikki seisoivat vedessä leukaa myöten.