"Menisimme tuohon veneeseen ja laittautuisimme täältä mahdollisimman nopeasti tiehemme", vastasi hän hitaasti.

Hän selitti lopuksi, ettei valkoinen mies voinut luottaa malaitalaismiehistöönsä hyökkäyksen sattuessa — että villit pitivät kaikkia haaksirikkoutuneita laivoja erikoisomaisuutenaan — että niillä oli runsaasti sniderkivääreitä — sekä että toistakymmentä palaavista työmiehistä oli kotoisin Su'usta ja että ne aivan varmasti ryhtyisivät auttamaan maissa olevia sukulaisiaan ja ystäviään, jos tulisi kyseeseen hyökkäys Minotan kimppuun ja sen ryöstäminen.

Suurveneen ensimmäisenä tehtävänä oli toimittaa palaavat ja niiden pakkalaatikot maihin. Siten päästiin eräästä vaarasta. Samaan aikaan saapui kylkeemme kanootti, missä oli kolme alastonta villiä. Kun sanon alastonta, niin myös tarkoitan alastonta. Niillä ei ollut yllään vaatetuksen häivettäkään, mikäli ei pidä vaatetuksena simpukankuoresta valmistettuja nenä- ja korvakoristeita ja rannerenkaita. Kanootin merkkimies oli vanha yksisilmäinen päällikkö, joka oli niin likainen, että terävä venekaavin olisi tylsistynyt miestä puhdistettaessa. Hänellä oli asianaan varoittaa kapteenia päästämästä ketään väestään maihin. Vanhus varoitti meitä vielä toistamiseen samana iltana.

Turhaan suurveneemme risteili lahden rantamilla värväyshankkeissa. Kaikkialla oli aseistettuja alkuasukkaita, jotka aivan erikoisen mielellään ryhtyivät puheihin värvääjän kanssa, mutta joista ainoakaan ei tahtonut sitoutua kolmen vuoden plantaasityöhön kuuden punnan vuosipalkalla. Ne tuntuivat kuitenkin haluavan meidän väkeämme maihin…

Seuraavana päivänä näimme savua eräältä lahden niemeltä. Se oli tavanomainen pestinhaluisten merkki, ja vene lähetettiin sinne. Mutta tuloksetta. Kukaan ei tehnyt sitoumusta, eikä ainoakaan miehistämme antanut houkutella itseään maihin. Hetkistä myöhemmin näimme pieniä aseistettuja villijoukkoja vilahtelevan rantaäyräällä. Mitenkä monta villiä oli vaanimassa tiheikön kätkössä, on turhaa arvailla.

Iltapäivällä kapteeni Jansen, Charmian ja minä läksimme pyydystämään kaloja dynamiitilla. Jok'ainoa venemies oli kiväärillä varustettu. Johnny-nimisellä mustalla värvääjällämme oli Winchester vierellään perätuhdolla. Soudimme erään aivan autiolta näyttävän rantaman edustalle. Siellä käänsimme veneen ja lähestyimme maata perä edellä. Siinä tapauksessa, että joutuisimme hyökkäyksen alaisiksi, vene siten olisi valmiina silmänräpäyksessä lähtemään. Koko sinä aikana, minkä olin Malaitalla, en nähnyt yhdenkään veneen laskevan maihin keula edellä. Värväysaluksilla onkin tavallisesti kaksi venettä — toinen menee rantaan, luonnollisesti aseistettuna, ja toinen on muutaman sadan jalan päässä sen suojana. Mutta Minota oli pieni alus, eikä sillä ollut suojavenettä.

Lähestyimme lähestymistämme rantaa perä edellä, kunnes saimme näkyviimme kokonaisen parven kaloja. Sytytyslankaan pantiin tuli ja dynamiittipanos heitettiin. Räjähdyksen jälkeen veden pinta kuohui kaloja. Samassa silmänräpäyksessä heräsi metsä eloon. Parikymmentä alastonta jousilla, nuolilla, keihäillä ja kivääreillä varustettua villiä ryntäsi rantaan. Venemiehistömme kohotti heti ampuma-aseensa. Ja sillä tavalla molemmat puolet seisoivat vastatusten apumiestemme kootessa huumaantuneita kaloja.

Kolme tuloksetonta päivää vietimme Su'ussa. Minota ei saanut yhtään työmiestä plantaasille villien joukosta, eivätkä villit saaneet yhtään päätä Minotalta. Ainoa, joka sai jotakin, oli Wada, ja hän sai oikein aimo kuumeen. Suurvene hinasi meidät lahdelta, ja purjehdimme pitkin rannikkoa Langa Langaan, isoon kylään, minkä asukkaat olivat kalastajia ja merimiehiä — ns. "suolaisen veden miehiä" — ja mikä oli äärettömällä työllä perustettu eräälle laguunin hiekkasärkälle — kirjaimellisesti perustettu: se oli tekosaari, minkä ihmiskädet olivat rakentaneet suojapaikakseen verenhimoisia viidakkovillejä vastaan. Laguunin maanpuoleisella rannalla oli Binu, missä villit puoli vuotta aikaisemmin olivat hyökänneet Minotan kimppuun ja surmanneet sen kapteenin.

Kun purjehdimme lahteen kapean salmen läpi, tuli meitä vastaan kanootti tuoden sanoman, että samana aamuna sieltä oli poistunut sotalaiva, jonka miehistö oli polttanut kolme kylää, surmannut kolmekymmentä sikaa ja hukuttanut pikku lapsen. Se oli kapteeni Lewesin komentama Cambrian. Hän ja minä olimme tavanneet toisemme ensimmäisen kerran Koreassa, Japanin-Venäjän sodan aikana. Ja sittemmin olivat tiemme lakkaamatta sattuneet yksiin, mutta emme olleet enää milloinkaan kohdanneet toisiamme. Samana päivänä kuin Snark saapui Suvalle, Fidzi-saarille, kuulimme Cambrianin juuri poistuneen sieltä. Vilalla — Uusilla Hebrideillä — käyntiemme välillä oli yksi päivä. Eräänä yönä purjehdimme toistemme ohi Santo-saaren edustalla. Ja samana päivänä kuin Cambrian saapui Tulagiin, me läksimme Penduffrynistä kahdentoista peninkulman päästä. Täällä Langa Langassa meidät erotti muutama tunti.

Cambrian oli käynyt rankaisemassa seutua Minotan kapteenin murhasta. Miten rankaiseminen oli luonnistunut, saimme kuulla seuraavana päivänä, kun lähetyssaarnaaja mr Abbot tuli veneellä luoksemme. Kylät oli poltettuja siat tapettu, mutta alkuasukkaat olivat välttyneet henkilökohtaiselta rangaistukselta. Murhaajia ei ollut saatu vangituiksi, mutta oli löydetty Minotan lippu ja muu siitä ryöstetty omaisuus. Lapsen kuolema johtui väärinymmärryksestä. Binun Johnny-niminen päällikkö oli kieltäytynyt opastamasta Cambrianin miehiä murhaajien kyliin, ja yhtä huonolla tuloksella koetettiin hänen alamaisiaan saada oppaiksi. Kapteeni Lewes selitti silloin kiukustuneena Johnny-päällikölle, että tämän kylä sietäisi polttaa. Johnnyn englannin kielen taito ei riittänyt sellaisen ajatushienouden kuin "sietäisi polttaa" ymmärtämiseen. Hän käsitti kapteenin sanat niin, että nyt hänen kylänsä poltettaisiin. Ja silloin sen asukkaat pakenivat niin hurjalla kiireellä, että lapsi putosi veteen. Sillä välin Johnny-päällikkö kiiruhti mr Abbotin luo. Hän pani neljätoista Englannin kultapuntaa lähetyssaarnaajan käteen ja pyysi mr Abbotia menemään Cambrianille ja taivuttamaan kapteeni Lewesin sanottua maksua vastaan menemään matkoihinsa. Johnnyn kylää ei ollut poltettu. Eikä myöskään kapteeni Lewes ollut saanut niitä neljäätoista kultarahaa, sillä näin ne sittemmin Johnnyn hallussa hänen ollessaan Minotalla. Johnnyn oppaaksilähdön esteenä oli muka ollut iso äkämä, mitä hän näytti minulle hyvin ylpeänä. Mutta todellisena syynä — aivan varmasti, vaikk'ei hän tahtonut sitä tunnustaa — oli toki se, että pelkäsi viidakkolaisten kostoa. Jos hän tai joku hänen miehistään olisi näyttänyt merisotilaille tien, hänen kyläänsä olisi kohdannut varma verilöyly heti, kun Cambrian oli nostanut ankkurinsa.