"Onko se ollut teillä itsellännekin?" kysyi Martin — sielu ja sydän ylösalaisin pelkästä ajatuksestakin, että Englannin kirkon lähetyssaarnaaja saattaisi potea niin alhaista tautia.
Mr Drew nyökkäsi ja selitti, että hänellä ei ainoastaan ollut ollut sanottua tautia, vaan että hänellä myös sillä hetkellä oli ruumiissaan muutamia hoidonalaisia haavoja.
"Mitä käytätte niihin?" kysyi Martin nopeasti.
Sydämeni tuskin löi vastausta odottaessani. Siitä vastauksesta riippui koko lääkärikunniani. Näin Martinista, että hän oli melkein varma kunniani kukistumisesta. Ja sitten tuli vastaus — oi sitä siunattua vastausta!
"Elohopeakloridia", sanoi mr Drew.
Tunnustan, että Martin kesti tappionsa kuin mies, ja olen vakuuttunut siitä, että jos sinä silmänräpäyksenä olisin pyytänyt saada vetää häneltä hampaan, hän ei olisi kieltänyt minua sitä tekemästä.
Kaikki valkoiset miehet saavat sanotun kiusallisen ihotaudin Salomonin saarilla, ja jok'ainoa naarmu muuttuu pian haavaksi. Jok'ainoalla valkoisella, jonka tapasin, oli se tauti, ja yhdeksällä kymmenestä se oli hyvin pahaluontoista. Oli yksi ainoa poikkeus — nuori mies, joka oli ollut siellä viisi kuukautta, mutta sairastunut kuumeeseen kymmenen päivää saapumisensa jälkeen ja sitten ollut niin usein kuumeessa, ettei hänellä ollut ollut aikaa eikä tilaisuutta saada yaw-ihottumaa.
Mutta koko Snarkin väki paitsi Charmian sai taudin. Ja hänen olemuksestaan paistoi sama itsetyytyväisyys, mitä Japani ja Kansas olivat osoittaneet. Hän selitti verensä puhtauden kunniaksi sen, että pysyi terveenä, ja päivä päivältä hän yltyi yhä useammin ja äänekkäämmin puhumaan verensä puhtaudesta. Minä ajattelin hänen terveytensä syyksi sitä, että hän oli nainen ja sentähden yleensä säästyi saamasta haavoja ja naarmuja, joille me miehet olimme alttiina ankarassa työssämme Snarkia maapallon ympäri kuljettaessamme. Mutta sitä en hänelle sanonut. En tahtonut haavoittaa hänen itsetietoisuuttaan karkealla totuudella. Ja koska olin lääketieteen tohtori — joskin vain omatekoinen maallikkotohtori — tiesin taudista enemmän kuin hän ja tiesin myöskin, että aika oli liittolaiseni. Mutta silti sadattelin liittolaistani, kun se sitten antoi hänelle mitä sievimmän pikku näpsäyksen pohkeeseen. Käytin antiseptistä hoitotapaani niin sukkelasti, että ihottuma parani ennen kuin potilas ennätti ruveta uskomaan, että hänellä olikaan sellainen. Ja sitten olin jälleen kunniaton lääketieteen tohtori omalla laivallani. Olinpa pahempikin kuin sellainen, sillä minua syytettiin siitä, että olin väärämielisesti koettanut käännyttää häntä uskomaan, että hänellä oli yaw-ihottuma. Hänen verensä julisti puhtauden evankeliumiaan hillittömämmin kuin milloinkaan ennen, ja minä painoin nenäni merenkulkukirjoihini enkä luiskahtanutkaan mitään.
Mutta vihdoinkin se tuli toden teolla. Olimme silloin risteilemässä
Malaitan rannikolla.
"Mikä sinulla on pohkeessasi?" kysyin.