Heikko tuuli alkoi tuntua koillisesta huuhdellen Raoulin poskea ja virkistäen häntä hiukan. Hän voi nähdä Aorain lujittavan purjeitaan ja suuntaavan merelle ja katui, ettei ollut jäänyt laivalle. Voisihan se kellua myrskyssä, mutta särkkä…! Aalto tuli kohti ja oli heittää hänet nurin. Hän valitsi puun suojakseen, mutta muisti ilmapuntarin ja juoksi huoneeseen katsomaan. Häneen yhtyi kapteeni Lynch ja he menivät sisään samalle asialle.
— Kaksikymmentä kahdeksan ja kaksikymmentä, sanoi vanha purjehtija. —
Tästä on tulossa selvä helvetti — mitä se oli?
Ilma tuntui täyttyneen humulla. — Talo tärisi ja huojui ja he kuulivat mahtavan tuulenhuminan. Akkunat helisivät, kaksi ruutua rikkui ja tuuli pyyhkäisi sisään, työnsi heitä ja oli vähällä kaataa. Ovi paiskautui kiinni, niin että ripa vieri lattialle. Seinät pullistuivat kuin ilmapallon, kun siihen kaasua lasketaan. Sitten kuului uusi ääni aivan kuin kiväärin pauke, kun aallon räiske löi ulkoseinää vastaan. Kapteeni Lynch katsoi kelloaan. Se oli neljä.
Hän otti ylleen öljytakin, irrotti ilmapuntarin naulasta ja pisti sen laajaan taskuun. Taasen iski aalto rakennusta kovalla pamauksella ja se nousi kulmalleen, kääntyi neljännesympyrän perustuksillaan ja vaipui kasaan, lattia kymmenen asteen kulmassa.
Raoul pääsi ensiksi ulos. Tuuli tarttui häneen ja vei mukanansa. Hän pani merkille, että se oli nyt kääntynyt itäiseksi. Kovalla voiman ponnistuksella hän heitti itsensä hiekalla nurin yrittäen sillä tavalla pysytellä paikallaan. Oljenkortena livahti kapteeni Lynch sätkytellen hänen päällitsensä. Kaksi Aorain miestä, jotka olivat kiivenneet ensin kokospalmuun, yritti tulla heitä auttamaan taistellen tuulta vastaan ja köyristellen eriskummallisissa kulmissa tuuma tuumalta eteenpäin.
Vanhan miehen jäsenet olivat kankeat eikä hän voinut kiivetä, joten miehet sitoivat köyden pätkiä yhteen ja hinasivat hänet jalka jalalta ylös puuhun ja sitoivat kiinni viidenkymmenen jalan korkeuteen puun latvaan. Raoul heitti nuoran läheisen puun rungon ympärille ja katseli tätä menoa. Myrsky oli hirmuinen. Hän ei olisi voinut unissaankaan kuvitella, että tuuli voi olla niin kova. Aalto pyyhkäisi taaskin yli särkän ja vesi ulottui yli polvien, ennenkuin se jälleen imeytyi takaisin. Aurinko oli hävinnyt ja taivas lyijynharmaa. Muutamat sadepisarat sattuivat häneen ihan vaakasuorasti ja iskivät kipeästi kuin lyijyrakeet. Suolainen, kuohuva vesi löi häntä vasten kasvoja. Se oli kuin isku miehen kädestä. Hänen poskiaan kirveli ja tuskan kyyneleet nousivat polttaviin silmiin. Useita satoja alkuasukkaita oli kiivennyt puihin. Olisihan voinut nauraa noita kelluvia ihmisterttuja korkealla puissa. Ollen Tahitissa syntynyt, hän taivutti ruumiinsa melkein kaksinkerroin, tarttui käsillään puun runkoon ja iski jalkansa pohjat puuta vasten ja käveli hitaasti ylös runkoa myöten. Latvassa hän tapasi kaksi naista, kaksi lasta ja miehen. Toinen pikku tytöistä piti sylissään kissaa.
Hän viittoi pesästään kapteeni Lynchille ja urhoollinen merisankari viittoi hänelle. Raoul katsoi taivasta. Se oli tullut hyvin lähelle, tuntui todellakin kaartuvan hänen päänsä päällä ja muuttuneen harmaasta mustaksi. Monet olivat vielä maassa ja pysyttelivät puitten tyvien ympärillä pidellen niistä kiinni. Useat rukoilivat ja mormoonilainen saarnaaja yritti puheellaan lohduttaa niitä, jotka malttoivat kuunnella. Omituinen, kaukainen ja rytmillinen ääni sattui hänen korvaansa, heikkona kuin sirkan viserrys, kestäen vain silmänräpäyksen, mutta vaikuttaen häneen kuin taivaallinen musiikki. Hän katsoi ympärilleen ja huomasi erään puun juurella joukon ihmisiä, jotka pysyttelivät kiinni osaksi puussa, osaksi toisissaan. Hän voi erottaa heidän huultensa liikkuvan samalla tavalla, samassa tahdissa. Mitään ääntä ei kuulunut, mutta hän arvasi heidän laulavan virttä.
Tuuli yltyi yhä kovemmaksi. Eihän sen kiihkeyttä enää voinut millään mitata, sillä se oli aikoja sitten mennyt yli hänen tajuamansa tuulen mahtavuuden, mutta saattoi sentään ymmärtää, että se yhä vieläkin kasvoi. Kappaleen matkan päässä hänestä kiskaisi tuuli puun juurineen maasta irti ja paiskasi sen ihmistaakkoineen maahan. Suuri aalto tuli, pyyhkäisi hiekkaa ja he olivat kaikki poissa. Kaikki tapahtui nopeaan. Hän näki ruskean olan ja mustan pään kelluvan laguunin vaahtoisella aallolla. Seuraavassa hetkessä sekin oli hävinnyt. Puita kaatui nyt useampia pudoten sikin sokin toistensa päälle kuin tulitikut laatikosta kaadettuina. Tuulen voima ihmetytti häntä yhä. Hänen oma puunsa huojui turmiota ennustavasti. Toinen vaimoista piti sylissään valittelevaa tyttöä ja tämä taas likisti rintaansa vasten kissaa.
Mies, joka piteli toista lasta, kosketti Raoulia käsivarteen ja osotti sormellaan. Hän katsoi ja näki mormoonikirkon heiluvan noin kahden sadan jalan päässä. Se oli irtaantunut perustuksiltaan ja tuuli ja aallot kulettivat sitä laguunia kohti. Kauhea vesimuuri tarttui siihen, kaatoi sen kumoon ja heitti vasten puolta tusinaa kokospalmua. Ihmistertut putoilivat alas kuin kypsät pähkinät. Peräytynyt aalto jätti heidät maahan, toiset liikkumattomina, toiset tuskasta kiemurtelevina ja valittavina. Raoulista ihmiset muuttuivat muurahaisiksi eikä mikään häntä enää hämmästyttänyt. Aivan kuin kaikki olisi ollut, niinkuin pitikin, hän katseli, kuinka seuraava aalto lakaisi tyhjäksi hietikon hylyiksi joutuneista ihmisistä. Kolmas aalto, suurempi kuin mikään entisistä, heitti kirkon laguuniin, missä se puoleksi uponneena ui etäämmäksi ja etäämmäksi muistuttaen elävästi Noan arkkia vedenpaisumuksessa.
Hän katsahti kapteeni Lynchin taloa kohti ja huomasi ihmeekseen sen olevan poissa. Kaikki kävi tosiaankin nopeaan. Hän pani merkille, että useat ihmiset olivat kiivenneet alas puista. Tuuli oli vieläkin kiihtymässä. Hänen oma puunsa oli todisteena siitä. Se ei enää huojunut, se oli sanan mukaisesti hiljaa, tuulen alle kaartuneena ja alati värisevänä. Se värinä oli tuskallista. Se oli sama liike kuin ääniraudassa taikka harpun kielessä, nopeaa, lakkaamatonta. Ja vaikka puun juuri olisikin kestänyt, ei runko voinut sietää tätä loppumatonta taipumista. Jommankumman täytyi murtua.