— Hyvän matkaa yli nousuveden määrää, huomautti kapteeni Lynch. — Minä olen ollut täällä yksitoista vuotta. Hän katsoi kelloaan. — Kello on kolme.
Mies ja vaimo, kintereillään joukko lapsia, läheni heitä lohduttomina. He asettuivat rakennuksen läheisyyteen ja monen epäilyksen jälkeen istuivat maahan hiekkaan. Muutamaa minuuttia myöhemmin toinen perhe tuli vastakkaiselta suunnalta kantaen sylissään kaikenlaista kamaa, eikä aikaakaan, niin oli jo monta sataa ihmistä, kaiken ikäisiä ja sukuisia kokoontunut kapteenin asunnolle. Hän huusi eräälle vasta tulleelle, jolla oli rintalapsi sylissään, ja sai vastaukseksi tietää, että hänen majansa oli meri juuri huuhdaissut laguuniin.
Tämä oli korkein kohta monien penikulmien piirissä ja usealta taholta meri jo hyrskyi koralliriutan yli molemmin puolin. Särkkä oli ympärimitaten kaksikymmentä penikulmaa, mutta ei viittäkymmentä syltä leveämpi mistään. Nyt oli paras helmenpyyntiaika ja yltä ympäri kaikista saarista, aina Tahitista saakka, oli ihmisiä täällä.
— Täällä on nyt kaksitoista sataa miestä ja naista ja lasta, sanoi kapteeni Lynch. — Sanokaa minun sanoneeni, kuinka monta täällä on huomenaamulla.
— Miksi ei tuule? Sitä minä tahtoisin tietää, huomautti Raoul.
— Älkää huoli, nuori mies, älkää huoli, kyllä te vielä pääsette tuulen kaipuusta.
Kapteeni Lynchin puhuessa suuri aalto taaskin huuhtaisi särkkää. Vesi suhisi ja porisi kolmen tuuman korkuisena heidän tuoliensa alla. Pelokkaita huudahduksia kuului naisten puolelta. Lapset tuijottivat ristissä käsin hirmuisina vyöryviä aaltoja ja itkivät surkeasti. Kissat ja kanat hyppivät ensin vedessä ja pakenivat sitten kuin yhteisestä päätöksestä kapteeni Lynchin katon päälle. Eräs Paumotuksen asukas, jolla oli vastasyntyneitä koiranpentuja kopassa, kiipesi puuhun ja sitoi ne sinne kahdenkymmenen jalan korkeuteen, ja sillä aikaa emä vinkui surkeasti ja juoksi puun juurella.
Aurinko paistoi yhä kirkkaasti ja kuollut tyyneys vallitsi. He istuivat ja katselivat aaltoja ja Aorain hurjaa keinumista raivoisalla merellä. Kapteeni Lynch oli tuijottanut jättimäisten vesivuorien vyöryä, kunnes hän ei enää voinut. Hän peitti kasvot käsiinsä päästäksensä näkemästä ja meni sisään.
— Kaksikymmentäkahdeksan ja kuusikymmentä, sanoi hän hiljaisesti palatessaan.
Hänen kädessään oli nippu ohutta köyttä. Sen hän jakoi kahden sylen pituisiin palasiin ja antoi yhden Raoulille, piti toisen itse ja loput hän jakoi naisille kehottaen heitä nousemaan puihin.