— Näyttää siltä kuin minun pitäisi jäädä tänne yöksi, kapteeni, sanoi Raoul. Sitten hän kääntyi venemieheen päin ja antoi määräyksen hinata vene ylös ja etsiä itselleen suojaa, miten paraiten taisivat.
— Kaksikymmentä yhdeksän kohdalleen, sanoi kapteeni Lynch tullen juuri ulos, tuoli kädessä, vieläkin katsottuaan ilmapuntaria.
Hän istuutui katselemaan näytelmää merellä.
Aurinko paahtoi lisäten päivän tukehuttavaa kuumuutta kuolontyyneyden ohella tuulispäiden välillä. Meri korkeni yhä.
— Tuo meri tekee minut levottomaksi, sanoi Raoul. — Nyt ei tuule ja katsokaahan tuonne, kuinka on laita kuitenkin.
Monien penikulmien päästä tuli meri vyöryen ja tärisytti hiekkasärkkää kuin maanjäristys. Kapteeni Lynch katseli sitä hämmästyneenä.
— Taivaan Jumala! huudahti hän ja nousi tuolilta, mutta painui heti takaisin.
— Eihän tuule ollenkaan, toisti Raoul. — Minä käsittäisin tämän, jos tuulisi.
— Kyllä te tuulta saatte ja pian, niin että riittää, oli kapteenin järeä vastaus, — älkää siitä huolehdi!
Miehet istuivat vaieten. Hiki tihkui heidän ihostaan tuhansin pisaroin valuen vesipäille, jotka sitten yhtyivät virtaaviksi puroiksi juosten maahan. He huohottivat, etenkin vanhuksen ponnistukset olivat perin tuskallisia. Suuri laine vyöryi rannalle rouhien kokospuiden runkoja ja ulottui melkein heidän jalkoihinsa.