Hän tiesi, missä oli. Tämä maa ei voinut olla mikään muu kuin pieni saari Takokota. Siellä ei ollut laguunia eikä ketään asukasta. Hikueru oli siitä viidentoista penikulman päässä.
Hän ei voinut nähdä Hikuerua, mutta tiesi, että se oli etelässä. Päivät kuluivat ja hän eli niillä kokospähkinöillä, jotka pelastusvyönä olivat kannattaneet häntä vedenpinnalla. Ne olivat sekä ravintona että juomana. Mutta hän ei saanut itseään kylliksi ravituksi eikä jano oikein sammunut. Pelastusmahdollisuudet olivat hyvin pulmallisia. Hän näki savun pelastuslaivasta taivaan rannalla, mutta mikä pelastuslaiva olisi aikonutkaan tulla yksinäiselle Takokotasaarelle?
Ensimmäisestä hetkestä alkaen olivat ruumiit häntä vaivanneet. Meri heitti niitä yhä tälle pienelle hietikolle, ja hän heitteli niitä niin kauan kuin jaksoi veteen, missä haikalat ne söivät. Mutta kun voimat uupuivat, reunustivat kuolleet ruumiit hänen pienen saarensa rantoja ja hän vetääntyi niistä kauhistuen pois niin kauas kuin suinkin, mutta pitkälle ei siinä päässyt.
Kymmenentenä päivänä hän söi viimeisen pähkinän ja hänen ruumiinsa kuivui kokoon janosta. Hän laahusti pitkin rantaa toivoen löytävänsä jonkun pähkinän. Olihan ihmeellistä, että niin paljon ruumiita ajautui rantaan eikä ainoatakaan pähkinää. Ja kuitenkin oli varmasti enemmän kokospähkinöitä uimassa kuin kuolleita. Hän heitti hakemisen sikseen ja heittäytyi rannalle uupuneena. Loppu oli tullut. Ei ollut muuta neuvoa kuin kuolla.
Herätessään kerran taas tietoisuuteen, huomasi hän tuijottavansa hiekankellertävään tukan tupsuun erään kuolleen päässä. Aallokko heitti ruumiin häntä kohti ja veti sen taas takaisin. Se pyöri ympäri ja hän näki, ettei sillä ollut ollenkaan kasvoja. Kuitenkin oli tuossa punakeltaisessa tukassa jotakin tuttua. Hän ei sitä sen kauempaa ajatellut — hänkin odotti kuolemaa ja välitti vähät, mikä mies tuo kauhean ruma ruumis aikoinaan oli ollut.
Lopulta hän kuitenkin nousi puoleksi istumaan ja tuijotti taas ruumiiseen. Mahdottoman suuri aalto oli heittänyt sen niin ylös, etteivät muut siihen enää ulottuneet. Niin, oikein, tuollaista punakeltaista tukkaa ei ollut kellään muilla kuin yhdellä ainoalla miehellä koko Paumotus-saarella. Se oli Levy, Saksan juutalainen, mies, joka oli ostanut helmen ja vienyt sen Hira-laivalleen. Yksi seikka oli siis varma: Hira oli joutunut haaksirikkoon, ja helmenpyytäjien ja varkaiden jumala oli nyt tuossa.
Hän ryömi kuolleen luo. Levyn paita oli repeytynyt ja Nauri näki nahkaisen rahavyön vyötärellä. Hän pidätti henkeään ja riipoi solkea. Se antoi myöten helpommin kuin hän oli odottanutkaan ja niin nopeasti kuin saattoi, laahasi hän vyötä perässään hietikolla. Tasku taskulta hän sen avasi ja huomasi kaikki tyhjiksi. Minnekähän Levy olisi voinut sen pistää? Viimeisestä taskusta hän sen sitten löysi, ensimmäisen ja ainoan helmen, jonka Levy oli ostanut retkellään. Hän ryömi poispäin paetakseen vyön hajua ja tutki helmeä. Se oli se sama, jonka Mapuhi oli löytänyt ja jonka Toriki oli häneltä ryöstänyt. Hän punnitsi sitä kädessään ja vieritti sitä hyväillen edes takaisin. Mutta mitään erikoista kauneutta hän ei siinä huomannut. Hän näki ainoastaan sen talon, jonka Mapuhi, Tefara ja hän olivat huolellisesti rakentaneet mielikuvituksessaan. Joka kerta helmeen katsahtaessaan hän näki talon ilmielävänä yksityiskohtineen, vieläpä kahdeksankulmaisen lyöpäkellon seinällä. Olihan siinä elämälle tarkoitus.
Hän repi siekaleen ahu'staan ja sitoi sillä helmen varmasti kaulaansa. Sitten hän kulki pitkin rantaa huohottaen ja valittaen, mutta päättäväisesti etsien kokospähkinöitä. Pian hän löysikin yhden, ja kun hän katsahti ympärilleen, toisenkin. Hän mursi toisen, joi sen mehun, joka oli hunajanmakeata, ja söi lihan viimeiseen palaseen. Hiukan myöhemmin hän löysi vahingoittuneen kanootin. Siitä oli hanka poissa, mutta hän oli nyt toivorikas ja ennenkuin päivä oli lopussa, oli hän keksinyt hangankin. Jokainen löytö oli hyvä enne. Helmi oli taikaesine. Myöhempään illalla hän näki vedessä uimassa puisen laatikon. Kun hän veti sen ylös vedestä, tuntui sen sisällä jotakin kolisevan, ja siinä oli kymmenen laatikkoa lohta. Hän avasi yhden hakkaamalla sitä kanoottiin. Siten hän käytti useita tunteja lohen esille saamiseen, hakaten ja puristellen ulos palasen kerrallaan.
Kahdeksan päivää hän odotti pelastajaa. Sillä välin hän laitteli kanoottia kuntoon käyttämällä löytämiänsä kokossyitä ja ahu'nsa jätteitä. Kanootti oli pahasti halkeillut eikä hän voinut saada sitä vettä pitäväksi, mutta hän teki äyskärin kokospähkinästä. Vaikeinta oli saada airo. Lohilaatikon tinakappaleilla hän leikkasi tukkansa poikki juurta myöten, punoi sen nyöriksi ja sitoi sillä kolme jalkaa pitkään risukeppiin lohilaatikosta saamansa levyn.
Kahdeksantenatoista vuorokautena keskiyöllä hän sysäsi kanoottinsa vesille alkaen paluumatkan Hikueruun. Hän oli vanha nainen. Kärsimykset olivat sulattaneet hänestä rasvat, niin ettei ollut paljon muuta jälellä kuin luuta ja nahkaa sekä lihasnippuja. Kanootti oli suuri, kolmen miehen soudettava. Mutta hän sai soutaa yksin kurjalla airolla. Sitäpaitsi vuoti kanootti hurjasti ja kolmanneksen ajastaan hän sai käyttää veden pois ajamiseen. Kirkkaalla päivälläkin hän turhaan tähysteli Hikuerua. Hänen takanaan oli Takokota hävinnyt taivaan rannalta. Aurinko paahtoi hänen verhotonta ruumistaan ja puristi siitä ulos senkin mehun, mikä vielä oli jälellä. Kaksi lohilaatikkoa oli vielä jälellä ja päivän kuluessa hän mursi niihin reiät ja imi sisustaa. Hänellä ei ollut aikaa nyppiä lihaa esiin. Meren virtaus kuletti häntä länteen päin huolimatta hänen soutamisestaan.