Aikaiseen ehtoopäivällä, kun hän seisoi suorana kanootissaan, näkyi Hikueru. Sen kokospalmujen rikkaus oli mennyt. Vain siellä täällä, pitkien välimatkojen päässä, hän näki risaiset puiden jätteet. Mutta hänen näkemänsä elvytti kuitenkin voimia. Hän olikin lähempänä kuin oli luullutkaan. Virta vei kanoottia yhä länteen päin. Hän tarrasi vastaan soutaen. Airon lehti irtaantui ja hän menetti paljon aikaa vähä väliin sitä korjatessaan. Lisäksi tuli vielä veden ammentaminen. Häneltä meni tunti kolmesta niihin hommiin. Ja yhä hän vaan ajautui länteen.
Auringon laskussa Hikueru oli hänestä kaakkoon päin kolmen penikulman päässä. Tuli täysikuu, ja kahdeksan aikaan saari näkyi idässä kahden penikulman päässä. Hän yritteli vielä tunnin aikaa, mutta maa oli yhtä kaukana kuin ennenkin. Hän oli sattunut joutumaan keskelle virtaa, kanootti oli liian suuri, airo hyvin hontelo ja liiaksi paljon kului aikaa ja voimia veden poistamiseen. Sitäpaitsi hän oli hyvin heikko ja yhä heikkenemässä. Huolimatta kaikista hänen ponnistuksistaan kanootti ajautui yhä länteen.
Hän rukoili hengessään hai-jumalaansa, laskeutui laidan ylitse ja alkoi uida. Vesi virkisti häntä ja pian oli kanootti jäänyt kauas. Tunnin kuluttua ranta oli tuntuvasti lähempänä. Silloin tapahtui se, mitä hän oli pelännyt. Aivan hänen edessänsä, ei kahtakymmentä jalkaa etäämpänä, leikkasi vettä suuri evä. Hän ui suoraan sitä kohti ja se väisti hiljalleen, kääntyen oikealle kaaressa hänen ympäritseen. Hän tuijotti yhä evään ja ui edelleen. Kun evä hävisi, hän heittihe suulleen vedessä ja vahti, kun evä läheni; silloin hän alkoi uida. Peto oli veltto — sen hän näki. Epäilemättä oli sillä ollut kylliksi ruokaa myrskyn jälkeen. Olisipa se vain ollut nälissään, ei se olisi luopunut hyökkäyksestään, sen hän tiesi. Se oli viidentoista jalan pituinen ja tiettävästi se olisi puraissut hänet kahtia yhdellä haukkauksella.
Mutta hänellä ei ollut aikaa siihen tuhlata. Virta vei yhä länteen päin, joko ui tai oli uimatta. Kului puoli tuntia ja peto kävi yhä rohkeammaksi. Huomaten, ettei Nauri ollut pelottava olento, se yhä läheni pienentäen piiriä ja mulkoillen häneen ahnailla silmillään ohi kiitäessään. Ennen pitkää, sen hän tiesi, hirviön rohkeus kyllä kasvaisi, niin että se tekisi hyökkäyksen. Hän päätti uskaltaa ensiksi. Olihan se toivoton yritys. Hän oli vanha nainen, yksin meressä, heikko paastoamisesta ja kärsimyksistä, ja nyt tuon meritiikerin edessä piti hänen uskaltaa hyökkäys estääksensä sitä hyökkäämästä. Hän ui edelleen odottaen hetkeään. Hai sivuutti hänet kahdeksan jalan etäisyydessä. Hän rynnisti sitä kohti kuin olisi tahtonut hyökätä. Se huiskasi vihoissaan pyrstöllään paetessaan, ja sen karhea pinta raapaisi vaimo paralta nahan olasta kyynärpäähän asti. Hirviö ui nopeasti laajenevassa kaaressa ja hävisi.
Kuopassansa hiekassa ja kattonaan metallikaton jätteitä, makasivat
Mapuhi ja Tefara kiistellen.
— Olisitkin tehnyt, niinkuin minä sanoin, väitti Tefara tuhannennen kerran, — kätkenyt helmen etkä kellekään kertonut, niin se olisi nyt tallella.
— Mutta Huru-Huru oli läsnä, kun minä avasin simpukan. Enkö minä nyt ole sinulle sitä toistanut kerta kerralta ja lakkaamatta?
— Kyllä nyt saamme olla talotta. Raoul sanoi minulle tänään päivällä, että ellemme olisi myyneet helmeä Torikille —
— Minäpä en myynyt. Toriki ryösti.
— Ellet olisi myynyt, hän olisi antanut viisi tuhatta Ranskan dollaria ja se on kymmenen tuhatta Chiliä.