— Tässä on Mangareva, sanoi kapteeni kumartuen pöydän ylitse näyttääkseen mustaa pistettä keskellä kortin valkeata tyhjyyttä. Ja tässä välillä on toinen saari, mikä sen nimi on?
Mc Coy ei katsonutkaan korttiin.
— Se on Crescent-saari, vastasi hän. — Se on asumaton, noin kaksi tai kolme jalkaa vedenpinnan yläpuolella. Laguuni, mutta ilman väylää. Ei, kyllä Mangareva on lähin paikka, mihin voitte mennä.
— No, mennään sitten Mangarevaan, sanoi kapteeni Davenport, keskeyttäen perämiehen murisevat huomautukset. — Kutsukaa miehistö peräkannelle, mr Konig.
Merimiehet tottelivat velttoina toisiaan työnnellen ja yrittäen tuskallisesti kiiruhtaa. Jokainen liike ilmaisi väsymystä. Kokki tuli myöskin kuulemaan ja kajuuttapoika seurasi hänen kintereillään.
Kun Davenport oli heille selittänyt tilan ja puhunut aikeestaan muuttaa suunnan Mangarevaan, puhkesi meteli. Käheän murinan säestäminä kuului epäselviä raivonhuutoja ja toisinaan selviä kirouksia, sanoja tahi lauseita. Yli kaiken kuului kimeä ääni: — Piru vie! Kun jo on oltu viisitoista päivää uivassa helvetissä, niin nyt hän tahtoo taas lähteä matkaan tässä vedenpäällisessä sulatusuunissa.
Kapteeni ei voinut heille mitään, mutta Mc Coyn rauhallisuus näytti vaikuttavan heihin hillitsevästi, niin että murina ja kiroukset häipyivät, kunnes koko miehistö, paitsi joitakuita, jotka käänsivät tuskalliset kasvonsa kapteeniin, katseli mykkänä ja ikävöiden Pitcairnin vihreitä rinteitä ja jyrkkiä rantoja.
Pehmeänä kuin keväinen länsituuli kuului Mc Coyn lempeä ääni:
— Kapteeni, luulin kuulleeni jonkun heistä sanovan, että ovat nääntymäisillään nälkään.
— Niin, kuului vastaus, — niinhän me olemme. Minä en ole saanut muuta kuin laivakorpun ja lusikallisen lohta kahteen päivään. Nähkääs, kun tulipalo huomattiin, piti heti paiskata luukut kiinni, jotta tuli sammuisi. Vasta sitten huomasimme, miten vähän keittiössä oli ruokaa, mutta silloin oli jo liian myöhäistä, emme enää uskaltaneet laskeutua ruumaan. Nälkäisiäkö? Olen yhtä nälkäinen kuin kaikki muutkin.