Hän ojensi kätensä, kapteeni tarttui siihen eikä tahtonut sitä hevillä päästää. Hän näytti pitävän siitä kiinni kuin hukkuva merimies pelastusrenkaasta.
— Miten minä voin tietää, tuletteko takaisin huomenaamulla? kysyi hän.
— Sepä se! huudahti perämies. — Kuka takaa, ettei hän lähdekin tiehensä pelastaakseen oman nahkansa?
Mc Coy ei vastannut mitään, hän vain katseli heitä ystävällisesti ja lempeästi ja kaikki tunsivat tuon horjumattoman sielunrauhan vaikuttavan itseensä.
Kapteeni päästi hänen kätensä, ja vielä kerran sulkien koko miehistön silmäyksensä siunaavaan syleilyyn, Mc Coy laskeutui reunan yli kanoottiinsa.
Tuuli koveni ja Pyrenees voitti noin tusinan penikulmaa länsivirrasta, huolimatta pohjansa likaisuudesta.
Päivän koittaessa oli Pyrenees kolme penikulmaa tuulen puolella, ja kapteeni Davenport näki kahden kanootin lähenevän laivaa. Mc Coy kiipesi taaskin reunan ylitse ja astui kuunarin kannelle. Hän toi mukanaan joukon kuivattuja banaanikimppuja kuiviin lehtiin käärittyinä.
— Nyt, kapteeni, sanoi hän, — kääntäkää myötätuuleen ja laskekaa henkenne edestä. Nähkääs, minä en ole mikään merimies, selitti hän muutamia minuutteja myöhemmin seisoessaan kapteenin vieressä, kun hänen katseensa kiersi ylhäällä köysissä ja siirtyi sieltä reunan ylitse arvioimaan Pyrenees-laivan vauhtia. — Saatte toimittaa laivanne Mangarevaan. Kun maa on näkyvissä, luotsaan sen kyllä rantaan. Mikä mahtaa olla sen vauhti?
— Yksitoista, vastasi kapteeni vilkaisten vielä kerran kuohuvaan vanaveteen.
— Yksitoista, jaha. Jos tämä vauhti pysyy, niin tulemme Mangarevan näkyviin kahdeksan ja yhdeksän välillä huomenaamulla. Kymmeneksi voin luotsata sen maihin tai ainakin yhdeksitoista. Ja silloin ovat huolenne lopussa.