— Minä ohjaisin sitä hiukan ylemmäksi, kapteeni, sanoi hän. — Se on luovatessa ajautunut sivulle päin.
— Olen jo asettanut suunnan viivaa ylemmäksi, kuului vastaus. — Eikö se ole kylliksi?
— Minä panisin kaksi viivaa, kapteeni. Tuo myrskynpahanen antoi länsivirralle enemmän vauhtia kuin kuvittelettekaan.
Kapteeni Davenport tinki yhteen ja puoleen viivaan ja nousi sitten ensimmäisen perämiehen seuraamana taklinkiin tähystämään maata. Purjeiden ollessa siinä asennossa, missä ne nyt olivat, kulki Pyrenees kymmenen solmua. Meri asettui nopeasti. Sumua kesti yhä ja kun kello läheni kymmentä, alkoi kapteeni Davenport hermostua. Kaikki miehet olivat paikoillaan valmiina, heti kun huudettaisiin: — Maata edessä! hyökkäämään kuin paholaiset kääntämään laivaa tuuleen. Aaltojen huuhtelema särkkä ihan tuossa edessä saattoi olla vaarallinen, kun se äkkiä ilmestyisi sumusta.
Taas kului tunti. Kolme tähystäjää tuijotti ylhäällä lakkaamatta sumun helmeilevään säteilyyn.
— Mutta jos nyt menemme Mangarevan ohitse? kysyi kapteeni Davenport äkkiä.
Liikkumatta paikaltaan tai edes päätään kääntämättä vastasi Mc Coy lempeästi:
— Antakaa laivanne sitten ajelehtia, kapteeni, siinä kaikki, mitä voimme tehdä. Meillä on koko Paumotus-saaristo edessämme. Voimme ajelehtia tuhansia penikulmia vain särkkien ja riuttojen keskellä. Jonnekinhan meidän täytyy lopulta tulla.
— Ajautukoon sitten.
Kapteeni laskeutui alas kannelle. — Me olemme menneet ohi Mangarevan. Jumala ties, missä on lähin maa. Minun olisi pitänyt ohjata puoli viivaa ylemmäksi, tunnusti hän hetkistä myöhemmin. — Tuo kirottu virta pettää kauheasti laivuria.