Lapsi rupesi itkemään ja kiinnitti hänen huomionsa. Äiti kumartui itkevän lapsen yli ja tämä nukahti uudelleen. Tuli hiljaisuus, syvä, loputon. Silloin kuului äkkiä puolikovaa laulua. Tummia haamuja näyttäytyi avoimella paikalla. Nuolet suhisivat, jänteet vongahtelivat. Heille vastattiin kiväärien laukauksilla. Yhtäkkiä voimakkaan käden heittämä keihäs lävisti Stockardin vaimon tämän kumartuessa lapsensa puoleen ja nuoli sattui lähetyssaarnaajan käteen.
Taistelu muuttui tulisemmaksi. Koko leirien välinen ala oli ruumiiden peittämä, mutta jälelle jääneet ryntäsivät eteenpäin ja tulvahtivat yli rintavarustuksen kuin valtameren aallot. Sturges Owen peittäytyi telttaan sillä aikaa kun ihmiset kaatuivat ja kuolivat. Stockard hallitsi jälleen tilannetta työntäen takaisin intiaaneja kuin vikiseviä koiria. Tumma käsi tempasi heikon lapsen äidin ruumiin alta ja löi sen voimakkaasti hirttä vasten.
Villien rengas tiukkeni peittäen hänet keihäillä ja luupäisillä nuolilla. Aurinko nousi ja valaisi kaikki punertavilla säteillään. Kahdesti syöksyivät intiaanit häneen ja kahdesti ajoi hän heidät kirveellään takaisin. He kaatuivat, ja hän tallasi heitä jaloillaan, kuolleita, ja kuolevia. Intiaanit pysähtyivät ja hän nojasi nääntyneenä kirveeseensä.
— Vannon kautta sieluni! — huusi Baptiste Punainen. — Sinä olet mies! Sano, ettei ole Jumalaa ja sinä saat elää.
Stockard pudisti kieltävästi päätään.
Sturges Owen vietiin puoliverisen luo. Taisteluun osaaottamatta hän oli jäänyt koskemattomaksi, mutta hänen silmänsä harhailivat täynnä kauhua sinne tänne. Jumalankieltäjän sankarillinen vartalo, haavojen ja nuolien peittämänä, nojautuen rohkeasti kirveeseen, välinpitämättömänä, lannistumattomana, ylpeänä, kiinnitti hänen harhailevan katseensa. Ja hän tunsi syvää kateutta tätä miestä kohtaan, joka seisoi niin tyynenä kuoleman kynnyksellä. Nähtävästi muistutti juuri Stockard Kristusta, eikä hän, Georg Owen.
Hän tunsi epämääräistä suuttumusta esi-isiinsä henkensä heikkoudesta ja hänet valtasi viha sitä kaikkivaltiasta voimaa vastaan, joka oli luonut hänet, palvelijansa, niin heikoksi. Voimakkaampikin mies olisi tällaisen kauhun vallassa kieltänyt uskonsa ja sellaiselle kuin Sturges Owen, se oli aivan itsestään selvää. Peläten ihmisiä hän saattoi päättää kapinoida Jumalaa vastaan. Hänellä oli usko ilman uskon voimaa, eikä hänellä ollut sielun voimaa.
— No, missä on nyt sinun Jumalasi? — kysyi puoliverinen.
— En tiedä. — Owen seisoi suorana ja vapisevana kuin lapsi, joka vastaa katkismustaan.
— Mutta sinulla on Jumala?