— Silloin ei Louis Savoy tule, niinkuin sanotaan, minun lapsieni isäksi.
— Mutta jos minä voitan?
— Te? Ha, ha! Ette ikinä.
Vaikkapa ärsyttävänäkin, kuten oli laita tässä tapauksessa, Joy Molineau'n nauru hyväili korvaa. Harrington ei siitä välittänyt. Hän oli kauan sitten tottunut tällaiseen kohteluun. Hän ei sitäpaitsi ollut poikkeuksena. Tyttö saattoi kaikki ihailijansa kärsimään samalla tavoin. Tällaisina hetkinä hän oli ihastuttava: huulet aukenivat, kasvot punehtuivat pakkasen kirpeistä suudelmista ja silmissä paloi sellainen ihana ilme, jonka näkee vain naisten silmissä. Hänen ajokoiransa tunkeilivat hänen ympärillään ja johtajakoira Wolf Fang asetti pitkän kuononsa hyväillen hänen polvilleen.
— No, mutta jos minä voittaisin? — tutki Harrington.
Tytön silmät siirtyivät koirista ihailijaan ja päinvastoin.
— Mitä sinä sanot, Wolf Fang? Jos hän on voimakas ja voittaa, rupeammeko hänen vaimokseen? Mitä? Mitä sinä sanot?
Wolf Fang teroitti korviaan ja haukkui Harringtonia.
— Hyvin kylmä, — lisäsi tyttö yht'äkkiä naisellisella epäjohdonmukaisuudella nousten ja laittaen valjakkoaan kuntoon.
Hänen ihailijansa katsoi yhä tyhmänä häneen. Tämä tyttö riisui hänen älykkyytensä aseista jo heidän tuttavuutensa ensi päivänä, ja kärsivällisyys sai sijansa Harringtonin hyveiden joukossa.