— Hei! Wolf Fang! Eteenpäin! — huudahti tyttö hypäten rekeen ja koirat lähtivät. — Hei!
Ne kiisivät Forty Mileen tietä myöten ja Harrington seurasi kulmiensa alta tyttöä. Siellä, missä tie haaraantuu ja katkaisee joen Fort Cudahy'in, tyttö pysähtyi ja kääntyi.
— Ah, te herra Laiskuri, — huudahti hän, — Wolf Fang, sano hänelle "kyllä", jos hän voittaa.
Pian tiesi koko Forty Mile tulevasta taistelusta. Lyötiin vetoja ja ennustettiin, kuka voittaisi kamppailussa ja kumpaiseen kahdesta viimeisestä ihailijasta lankeisi Joy Molineaun vaali. Asukkaat jakaantuivat kahteen leiriin ja kaikki ponnistukset kohdistettiin siihen, että kumpaisenkin puolueen valittu ehtisi perille ensiksi. Alkoi taistelu hyvistä koirista, sillä niistä riippui suureksi osaksi kilpailun tulos. Paitsi naisen valloittamista, jonka rakkaus oli vielä voitettava, kilpailu koski valtausta, jonka arvo oli vähintäin miljoonan dollaria.
Kun huhu Mc Cormackin löydöistä Bonanzassa levisi, niin kaikki, Circle City ja Forty Mile mukaan luettuina, läksivät ylös Yukonia, lukuunottamatta niitä, jotka, kuten Jack Harrington ja Louis Savoy, suorittivat etsiskelyjä kaukana lännessä. Hirvien laitumet ja joet vallattiin ilman mitään järjestystä ja sattumalta tuli vallatuksi yksi kaikkein kultarikkaimpia paikkoja — Eldorado.
Olaf Nelson ilmoitti vaatimuksensa viiteensataan jalkaan, asetti merkkinsä ja katosi. Siihen aikaan sijaitsi lähin ilmoituskonttori poliisikasarmissa Fort Cudahy'ssa, joen toisella puolen vastapäätä Forty Milea, mutta kun laajalle levinnyt huhu tiesi, että Eldorado oli oikea kultamaa, niin pian huomattiin, että Olaf Nelson oli jättänyt tekemättä tuon matkan Yukonia alas saattaakseen valtauksen luetteloihin. Ihmiset katsoivat ahneesti omistajatta jäänyttä valtausta, jossa he tiesivät tuhannen tuhatta dollaria odottavan vain lapiota ja huuhtelupannua. Mutta kukaan ei voinut koskea valtaukseen, sillä laki määräsi kuusikymmentä päivää aikaa paalujen lyömisestä lailliseen ilmoittamiseen ja kaivosoikeuden saamiseen, — tämän ajan kuluessa oli paaluttajan oikeus koskematon. Kaikki tiesivät Olaf Nelsonin katoamisesta ja kymmenet miehet tekivät valmistuksia voidakseen kiireesti lähteä ja ehtiä ensiksi Fort Cudahy'in.
Mutta Forty Milessa suhtauduttiin tähän verrattain tyynesti. Asukkaat ponnistivat kaikki voimansa varustaakseen kaikella välttämättömällä Jack Harringtonin ja Louis Savoy'n, eikä ollut niin mieletöntä, joka olisi päättänyt ryhtyä yksinään kilpailuun. Ilmoituskonttoriin oli sata mailia ja otaksuttiin, että molempien kilpailijoiden täytyi neljä kertaa vaihtaa välillä koiria. Luonnollisestikin oli viimeisellä valjakolla ratkaiseva merkitys ja näitä kahtakymmentäviittä mailia varten kilpailijat koettivat hankkia mahdollisimman voimakkaita eläimiä. Puolueiden taistelu oli niin kova ja koirien kysyntä niin suuri, että hinnat kohosivat ennenkuulumattoman korkeiksi. Silloin kääntyivät kaikkien katseet Joy Molineau'hon. Hän ei ollut ainoastaan koko jutun alkusyy, vaan hänellä oli myöskin parhain koiravaljakko Chilcootista Beringin mereen. Johtajakoirana ei Wolf Fangilla ollut vertaistaan. Se, jonka rekeen tämä olisi viimeisellä välillä valjastettu, olisi varmasti voittaja. Tästä ei ollut epäilystäkään. Enemmän kuin kerran kiusattiin, että Joy luovuttaisi jommalle kummalle kilpailijalle koiransa, — mutta hän oli taipumaton. Ja puolueet löysivät lohdutusta vain siitä tosiasiasta, että jos ei toinen saanut hyötyä koiran omistamisesta, ei sitä saanut toinenkaan.
Mutta miehet ovat, niin yksilöinä kuin kokonaisuutenakin, niin luotuja, että he kuluttavat elämänsä autuaassa tietämättömyydessä naisen sydämen hienoimmista ja syvimmistä ajatuksista. Näin oli Forty Milen miestenkin laita. He eivät voineet lukea Joy Molineau'n salaisimpia ajatuksia ja tunnustivat myöhemmin, ettei heidän onnistunut ymmärtää tämän Evan tyttären arvoituksellista käytöstä, tyttären, jonka isä kaupitsi maassa turkiksia, ennenkuin he edes unissaan olivat tätä maata nähneet. Mutta kaikki nämä olosuhteet eivät olleet vaikuttaneet häneen, eikä hän sen vuoksi ollut vähemmän nainen. Miehet tiesivät, että hän leikki heidän kanssaan, mutta he eivät tienneet hänen tarkoitustaan, eivätkä käsittäneet hänen pelinsä syvyyttä ja viekkautta. He näkivät vain avoimet kortit, niin että viimeiseen hetkeen saakka Forty Mile oli viattomassa tietämättömyyden tilassa, eikä ollut mahdollista tehdä johtopäätöksiä, ennenkuin hän löi esille viimeisen valttinsa.
Noin viikkoa ennen asukkaat lähtivät paikalle, josta Jack Harringtonin ja Louis Savoy'n matkan piti alkaa. Kilpailijat varasivat tarpeeksi aikaa ehtiäkseen Olaf Nelsonin valtaukselle muutamia päiviä ennen määräajan loppua, antaakseen koirille aikaa levätä. Tiellä he kohtasivat Dawsonin asukkaita, jotka varasivat jo koiravaljakoita kilpailutien varrelle.
Kaksi päivää kilpailijoiden lähdön jälkeen Forty Mile alkoi lähetellä omia valjakoitaan — ensimmäisen seitsemänkymmenenviiden mailin päähän, toisen viidenkymmenen ja viimeisen kahdenkymmenenviiden. Valjakot viimeistä väliä varten olivat suurenmoiset ja niin valitut, että asukkaat viidenkymmenen asteen pakkasessa kokonaisen tunnin arvostelivat niiden ominaisuuksia, ennenkuin ne lähetettiin. Viimeisellä minuutilla ilmestyi reellään Joy Molineau. Hän lähestyi Lon Mc Fanea, jolle oli uskottu Harringtonin valjakko, eikä ehditty tointua, ennenkuin hän irroitti valjakostaan Wolf Fangin ja sitoi sen Harringtonin valjakon eteen.