Pierre astui kunnioittavasti muutamia askeleita takaisin, ettei kuulisi, ja pysähtyi mietiskellen.
— Valkea, pehmeä, aivan kuin lapsella.
Winapie kosketti toista poskea ja veti pois kätensä.
— Pian ilmestyvät moskiitot. Iho peittyy pilkuilla; ajettumia, ah, kuinka suuria; lyöttymiä, ah, miten paljon. Paljon moskiittoja, paljon täpliä. On parempi, jos matkustatte ennen kuin moskiitot ilmestyvät. Tämä tie — hän näytti alas virtaa — vie St Michaeliin, tämä tie — näytti hän ylös — vie Dyeaan. Teidän on parempi matkustaa Dyeaan. Hyvästi.
Ja se, mitä mrs Sayther teki silloin, saattoi Pierren mitä suurimpaan kummastukseen. Mrs Sayther syleili intiaanityttöä, suuteli häntä ja itki.
— Rakastakaa häntä — kuiskasi hän.
Sitten laskeutui hän kasvot alaspäin käännettyinä rannalta ja huudahti taakseen:
— Jääkää hyvästi — ja asettautui keskelle venettä. Pierre seurasi häntä ja asetettuaan peräsimen paikoilleen, antoi lähtömerkin.
Le Goire veteli vanhaa ranskalaista laulua; tähtien heikossa valossa kumartuivat miehet kuni haamut yli sauvoimien, peräsinairo halkaisi nopeasti mustaa vettä, ja vene katosi yön pimeyteen.