— Ei, ei — venytti Bill epämääräisesti.
— Et siis halua!
Bill punastui kevyesti ja lakkasi väittelemästä. Baptiste Punainen odotti lopullista päätöstä. Stockard meni hänen luokseen.
— Kas näin on asia, Baptiste. Saavuin tänne tarkoituksella mennä Koyukukiin. Minä en tarkoita pahaa, enkä ajattele mitään huonoa, enempää nyt kuin silloinkaan. Yht'äkkiä ilmestyi tämä jumalanpalvelija, niinkuin te häntä nimitätte. Minä en häntä tuonut tänne. Hän olisi joka tapauksessa tullut olinpa minä täällä tahi en. Mutta kun hän on nyt täällä, niin olen velvollinen tukemaan häntä, koska hän on samaa rotua kuin minäkin. Jos te itsepäisesti pysytte päätöksessänne, niin kylänne hiljenee ja tyhjenee, teille jää vähemmän ihmisiä kuin nälän jälkeen. Totta on, että mekin kuolemme, teidän soturinne…
— Mutta ne, jotka jäävät jälelle, saavuttavat rauhan ja heidän korvissaan eivät tule kuulumaan vieraiden jumalien sanat eikä muukalaisten jumalanpalvelijoiden ääni.
Stockard ja Bill kohauttivat olkapäitään ja poistuivat, puoliverinen läksi takaisin leirilleen. Lähetyssaarnaaja kutsui seuralaisiaan ja he laskeutuivat polvilleen rukoukseen. Stockard ja Bill alkoivat hakata kirveillä muutamia suuria petäjiä ja laittoivat niistä rintavarustuksen, joka täydelleen vastasi tarkoitustaan. Lapsi nukahti ja nainen asetti sen nahkojen päälle ryhtyen auttamaan leirin vahvistamisessa. Kun nämä valmistukset oli suoritettu loppuun, valitsivat Stockard ja Bill avonaisen paikan ja alkoivat hakata pois pensaikkoa. Vihollisen leirin taholta kuului sotarumpujen ja noitien äänet, jotka rohkaisivat väkeä.
— Pahinta on, että he haluavat hyökätä yllättämällä, — valitti Bill heidän kirveet olalla palatessaan takaisin.
— He odottavat vain keskiyötä, jolloin ei näe ampua hyvin.
— Siinä tapauksessa lienee parasta alkaa toimia nyt heti.
Bill otti kirveen asemesta kiväärin.