Joan ratsasti eteenpäin nuorten kookospalmujen muodostamaa kujaa myöten, näki sarvilinnun, seurasi sen harhailevaa lentoa plantaasin rajalla olevaan korkeaan metsään asti, kuuli villikyyhkysten kuhertelun ja arveli niiden oleilevan syvemmällä metsässä, seurasi loitolta villisian vereksiä jälkiä, kiersi sitten takaisin ja valitsi bangaloon johtavan kapean polun, joka kulki kahdenkymmenen acren raivaamattoman ruohokentän poikki. Ruoho ulottui miehen vyötäisiin tai ylemmäksi, ja ratsastaessaan hän muisti, että Gogoomy kuului siihen ryhmään, joka oli määrätty tänne niittämään. Hän tuli työpaikalle, mutta ei nähnyt miehestä jälkeäkään. Hänen kengittämätön ratsunsa kulki aivan äänettömästi pehmeällä hiekkamaalla, ja vähän kauempaa hän kuuli ääniä ruohikosta. Hän veti ohjat kireälle ja kuunteli. Hän kuuli Gogoomyn puhuvan, ja tämän sanat saivat hänet vieläkin kiristämään ohjaksia ja kuohahtamaan vihasta.
"Koira olla talossa, mutta yöllä se kulke ympäri", sanoi Gogoomy, jonka oli pakko solkata englantia, koska kuulijoiden joukossa oli muitakin kuin hänen oman heimonsa miehiä. "Te otta kiinni yksi porsas ja pane se koiralle kai-kai iso ongenkoukku päähän. Kun koira kulke hake kai-kai, te onki häne niinkuin yksi hai. Sitten koira pian loppu. Iso master nukku isossa talossa. Valkoinen Mary nukku pikku talossa. Yksi mies Adamu pikku talon luona. Me tappa koira, tappa Adamu, tappa iso master, tappa valkoinen Mary, tappa kaikki. Siellä olla paljo pyssy, paljo ruuti, paljo tomahawki, paljo veitsi, paljo delfiinihammas, paljo tupakka, paljo pumpulikangas — paljo, hyvin paljo, ja kaikki me otta ja vie veneeseen ja souta, souta kuin piru, ja kun aurinko nouse, me olla kauas, kauas pois."
"Minu otta kiinni se porsas, kun aurinko mene alas", sanoi eräs piipittävällä äänellä, josta Joan tunsi hänet Cosseksi, erääksi Gogoomyn heimolaiseksi. "Minu otta se koira", sanoi toinen. "Ja minu otta se valkoinen Mary", huudahti Gogoomy. "Minu otta Kwaque ja hän kuole pian hyvin pian."
Näin paljon Joan ehti kuulla murhasuunnitelmista ennenkuin hänen vihansa yltyi järkeä voimakkaammaksi. Hän kannusti hevostaan ruohikkoon huutaen:
"Mitä tämä merkitsee, miehet?"
He nousivat nopeasti maasta ja hajaantuivat. Ihmeekseen Joan huomasi, että heitä oli kokonainen tusina. Katsoessaan heidän kiiluviin silmiinsä ja huomatessaan raskaat, kahden jalan pituiset leikkuuveitset heidän käsissään hän äkkiä havaitsi, miten ajattelemattomasti oli menetellyt. Jos hänellä vain olisi ollut revolverinsa tai pyssynsä mukanaan, niin kaikki olisi käyny hyvin. Mutta hän oli vaaraa aavistamatta lähtenyt liikkeelle aseettomana ja näki nyt Gogoomyn katseen suuntautuvan vyölleen ja hänen silmiensä kiiluvan tyytyväisyydestä hänen huomatessaan, että kauhistava ihmistappaja-ase oli poissa.
Salomonin-saarten valkoisten miesten lakikirjan ensimmäinen pykälä kielsi heitä koskaan esiintymästä pelokkaina alkuasukkaan edessä, ja Joan päätti suoriutua pälkähästä kuin mies.
"Te puhutte liian paljon", sanoi hän vakavasti. "Puhutte liian paljon ja teette työtä liian vähän. Ymmärrättekö?"
Gogoomy ei vastannut, vaan oli siirtävinään painonsa toiselle jalalle ja hiipi samassa askeleen eteenpäin. Muut miehet, jotka olivat hajaantuneet viuhkamaisesti hänen ympärilleen, tekivät samoin, ja julmat veitset heidän käsissään ilmaisivat heidän aikeensa.
"Te leikatkaa heinää!" käski Joan ankaralla äänellä.