Jotakin on tehtävä.
Valkoinen mies oli hyvin sairas. Häntä kantoi selässään villatukkainen, mustaihoinen alkuasukas, jonka korvalehdet olivat niin lävistetyt ja venytellyt, että toinen oli katkennut ja toiseen oli pistetty kolmen tuuman paksuinen puupalikka. Katkennut korva oli lävistetty uudelleen, mutta tällä kertaa niin vaatimattomasti, että reikään mahtui vain lyhyt savipiippu. Ihmisratsu oli rasvainen ja likainen, ja hänen ainoana verhonaan oli mahdollisimman kapea ja tahrainen puuvillakankainen vyö. Mutta valkoinen mies piti hänestä kiinni epätoivoisen lujasti. Silloin tällöin hänen päänsä väsymyksestä painui lepäämään villavaa niskaa vasten, joskus hän taas kohotti sitä ja tuijotti kuumeisin katsein kookospalmuja, jotka huojuivat hänen silmissään ikäänkuin hehkuvan helteen pyörryttäminä. Hänen pukunaan oli ollut paita ja kappale puuvillakangasta, joka oli kiedottu vyötäisten ympäri ja ulottui polviin asti. Päässään hänellä oli kulunut Stetson-hattu, n.s. Baden-powell. Vyötäisillä oli vyö, jossa riippui isoreikäinen automaattinen pistooli sekä muutamia varapanoksia odottamattomien tapausten varalta.
Heitä seurasi neljä- tai viisitoistavuotias musta nuorukainen, joka kantoi lääkepulloja, sangollista kuumaa vettä sekä kaikenlaisia muita sairaanhoitotarpeita. He astuivat pienen, vitsoista punotun veräjän kautta pihamaalta ja jatkoivat kulkuaan paahtavassa päivänpaisteessa vastaistutettujen kookospalmujen lomitse, jotka eivät luoneet vähintäkään varjoa. Ei tuulenhenkäystäkään tuntunut, ja helteinen, raskas ilma oli ruton myrkyttämä. Juuri siltä taholta, jonne he suuntasivat kulkunsa, kuului sekavaa melua, ikäänkuin kadotukseen joutuneitten sielujen valitusta, kidutettujen olentojen tuskanhuutoja. Pitkä, matala vaja tuli näkyviin heidän edessään, ja sieltä juuri nuo äänet lähtivät. Kuului parkua ja kiljuntaa, johon milloin suru, milloin hirvittävä tuska tuntui olleen aiheena. Lähemmäksi ehdittyään valkoinen mies saattoi kuulla matalaa, keskeytymätöntä voihkinaa ja vaikeroimista. Hän värisi ajatellessaan, että hänen täytyi mennä tuonne sisään, ja tuokion ajan hän varmasti luuli olevansa pyörtymäisillään. Sillä Salomonin-saarten kammotuin vitsaus, punatauti, oli kohdannut Beranden plantaasia, ja hänen piti yksin taistella sitä vastaan. Ja lisäksi hän itsekin oli sairaana.
Yhä miehen selässä riippuen hän kumartui ja suoriutui siten matalasta oviaukosta. Hän otti pojalta pienen pullon ja veti väkevää ammoniakkia keuhkoihinsa kootakseen kaikki ruumiin ja sielun voimat lähestyvää koetusta varten. Sitten hän huusi: "vaiti!" ja melu hiljeni. Vajan päästä päähän oli laudoista rakennettu kuuden jalan levyinen, loivasti kalteva lava, ja sen reunaa myöten kulki yardin levyinen käytävä. Lavalla virui lähekkäin parikymmentä mustaihoista. Ensi silmäykseltä huomasi, että he olivat hyvin alhaisella ihmisyyden asteella. He olivat ihmissyöjiä. Heidän kasvonsa olivat epäsuhtaiset, eläimelliset, heidän ruumiinsa rumat ja apinamaiset. Heillä oli simpukan- tai kilpikonnankuorista tehdyt nenärenkaat, ja lävistetyn nenän päästä ulkonivat kankeaan rautalankaan pujotellut helmituntosarvet. Korvat olivat lävistetyt ja venytetyt, niin että niihin oli saatu pistetyksi puupalikoita, tikkuja, piippuja ynnä muita alkeellisia koristuksia. Heidän kasvoihinsa ja ruumiisiinsa oli tatuoitu tai viilletty inhoittavia kuvioita. Sairasvuoteella maatessaan heillä ei ollut mitään vaatetta yllään, ei edes vyötä, mutta näkinkengistä tehtyjä rannerenkaitaan, helminauhojaan ja nahkavöitään, joihin — paljasta ruumista vasten — oli pistetty tupettomia veitsiä, he eivät olleet riisuneet yltään. Monen ruumiissa oli kauhistavia haavoja. Kärpäsparvet pyrähtelivät lentoon ja asettuivat taas lepäämään tai lentelivät sinne tänne kuin tummat pilvet.
Valkoinen mies kulki rivin päästä päähän ja jakoi jokaiselle sairaalle lääkeannoksensa. Muutamat saivat kloraalia. Hänen täytyi äärimmilleen pingoittaa tahdonvoimansa jaksaakseen muistaa, kutka sairaista sietivät oksetusjuurta ja kutka olivat niin heikkoja, ettei heille voinut antaa tätä voimakasta rohtoa. Erään, joka makasi lavalla kuolleena, hän käski kantamaan pois. Hän puhui terävällä, käskevällä äänellä, joka ilmeisesti oli tottunut vaatimaan ehdotonta kuuliaisuutta, ja terveet miehet tottelivat hänen käskyään, vaikkakin vihaisesti murjottaen. Yksi murisi jotakin syvällä rintaäänellä tarttuessaan ruumista jalkoihin. Valkoinen mies purki hänelle tyytymättömyytensä sanoin ja teoin. Ponnistuksen tuottamasta tuskasta huolimatta hän ojensi käsivartensa ja survaisi rystysillään mustaihoista suulle.
"Mitä sinä mukiset, Angara?" huusi hän. "Mitä sinä puhut itseksesi?
Häh? Saat selkääsi niin että mäikyy!"
Ketterästi kuin villieläin kyyristyi mustaihoinen hypätäkseen valkoisen miehen kimppuun. Villieläimen viha loisti hänen katseestaan, mutta samassa hän näki valkoisen miehen käden laskeutuvan vyössä riippuvaa pistoolia kohti. Hyppäys jäi tekemättä. Jännitetty ruumis kävi jälleen veltoksi, ja musta mies kumartui ruumiin yli ja auttoi toveriaan kantamaan sitä ulos. Tällä kertaa hän ei murissutkaan.
"Elukat!" sähähti valkoinen mies hampaittensa välistä koko tälle
Salomonin-saarten alkuasukasjoukolle.
Hän oli hyvin sairas, tämä valkoinen mies, yhtä sairas kuin mustat, jotka avuttomina viruivat hänen ympärillään ja joita hän hoiteli. Tullessaan löyhkäävään sairashuoneeseen hän ei koskaan tietänyt, jaksaisiko kulkea rivin päästä päähän vai eikö. Mutta hän tiesi varmasti, että jos nämä mustat näkisivät hänen voimiensa pettävän, niin ne, jotka vain kynnelle kykenivät, karkaisivat hänen kurkkuunsa kuin verenhimoiset sudet.
Rivin keskikohdalla oli muuan potilas kuolemaisillaan. Valkoinen mies määräsi, että hänet oli siirrettävä pois heti kun hän oli heittänyt henkensä. Eräs terve mies pisti päänsä vajan ovesta ja sanoi: