"Vielä parempihan on, että olette mies. Mikään ei estä teitä puhumasta minulle suoraan, sillä minä pyydän teitä kohtelemaan minua ikäänkuin olisin mies. En tullut tänne Salomonin-saarille helmojani laahustamaan. Ettekö voisi olla hyvä ja unohtaa, että minä onnettoman sattuman kautta olen jotakin muuta kuin mies, joka tahtoo ansaita leipänsä."
Sheldonin mielessä kiehui ja kuohui. Tekikö tyttö hänestä pilaa? Vai potiko Joan epänaisellisuuden väijyvää tautia? Vai oliko kaikki tyynni pelkkää hämmästyttävän, liikuttavan järjetöntä lapsellisuutta?
"Minä olen sanonut teille", aloitti hän jäykästi, "että nainen ei voi lähteä Malaitalle työväkeä noutamaan. Muuta en tahdo — enkä uskalla — sanoa."
"Ja minä sanon teille vuorostani, että tuo ei ensinkään pidä paikkaansa. Minä olen omana kapteeninani purjehtinut 'Mielellä' Tahitilta tänne asti — ja siihen, että menetin laivani, ovat teidän merikarttanne syypäät. Olen ammattitaitoinen merenkulkija, ja sitä ei juuri voi sanoa teidän täkäläisistä kapteeneistanne. Kapteeni Young kertoi minulle siitäkin. Ja minä olen myös merimies — parempi merimies kuin te, kun kovalle ottaa, ja sen te tiedätte. Osaan ampua. En ole tyhmä. Kykenen hyvin pitämään huolta itsestäni. Ja aivan varmasti aion ostaa aluksen, purjehtia sillä ja tehdä retkiä Malaitalle."
Sheldon teki epätoivoisen liikkeen.
"Se on oikein se", jatkoi Joan sanatulvaansa. "Peskää te kätenne. Mutta perästä kuuluu, kuten Vonin oli tapana sanoa."
"Ei meidän kannata keskustella tästä asiasta. Otetaan nyt hiukan musiikkia."
Hän nousi ja meni ison grammofonin luo, mutta vääntäessään konetta, ennenkuin levy vielä oli alkanut pyöriä, hän jo kuuli Joanin sanovan:
"Te olette kai koko elinaikanne tavannut vain Jane Eyrejä. Siksi ette ymmärrä minua. Tule, Piru, jättäkäämme hänet rauhassa nauttimaan vanhasta soitostansa."
Sheldon katsoi häneen kärsivä ilme kasvoillaan ja aikomatta sanoa mitään, kunnes näki hänen ottavan pyssyn telineeltään, tutkivan, oliko se ladattu, ja astuen ovea kohti.