Vanha merimies pudisti päätään.
"Mahdotonta. Minä olen liian kauan ollut täällä saarilla. Minä kuolisin siellä. Kuume käy siellä kahta kauheammaksi."
"Kuolisitte tai parantuisitte", sanoi Sheldon.
"Kuolisin aivan varmasti. Yritin kolme vuotta sitten. Viileä ilma pakotti minut vuoteen omaksi jo ennen kuin olin ehtinyt rantaan. Minut kannettiin maihin ja vietiin sairaalaan. Siellä makasin kaksi viikkoa yhteen menoon tiedottomana. Sitten lääkärit lähettivät minut takaisin saarille — sanoivat, että se oli ainoa keino, millä voisin pelastaa henkeni. Ja vielähän minä olen hengissä, mutta kuume on läpeensä myrkyttänyt koko olemukseni. Jos lähtisin Austraaliaan, niin olisin kuukauden kuluttua vainaja."
"Mutta mitä aiotte tehdä?" kysyi Sheldon. "Ettehän voi jäädä tänne, kunnes kuolette."
"Muuta neuvoa minulla ei ole. Palaisin mielelläni vanhaan maahan, mutta en kestäisi sitä. Täällä minä elän kauemmin ja tänne jään, kunnes olen kulunut loppuun. Mutta Jumala tietää minun toivovan, etten koskaan olisi nähnyt Salomonin-saaria, sen sanon teille."
Hän ei suostunut viettämään yötä maissa, sai ohjeensa ja palasi laivaan. Kalpea iltarusko hukkui päivän synkimmän sadekuuron peittoon, ja sen parhaillaan kestäessä Sheldon näki veneen lähestyvän. Keulapurje laskettiin alas, ja vene suuntasi kulkunsa suoraan rantaan. Sheldon tunsi pistoksen sydämessään nähdessään Joanin mela kädessä seisovan veneen perässä ja heittäytyvän ruumiinsa koko painolla sen varaan vastustaakseen painetta, joka uhkasi kääntää veneen sivuttain hyökyaallon heiteltäväksi. Tahitilaiset hyppäsivät veneestä ja vetivät sen nopeasti korkealle rannalle, ja omituisen seurueensa etunenässä Joan astui veräjästä pihamaalle.
Ensimmäiset sadepisarat putoilivat maahan raskaina kuin rakeet, korkeat kookospalmut huojuivat ja vääntelehtivät tuulen kourissa, ja kömpelöt pilvimöhkäleet saivat troopillisen hämärän äkkiä muuttumaan mustaksi yöksi.
Aivan huomaamattaan Sheldon oli vapautunut iltapäivän kalvavasta rauhattomuudesta. Hänet valtasi outo ilon tunne nähdessään Joanin juoksevan portaita ylös nauraen, punoittavin poskin, hiukset hajallaan ja rinta kiivaasti nousten ja laskien äskeisistä ponnistuksista.
"Ihastuttavaa, aivan ihastuttavaa siellä Pari-Sulaylla", huusi hän hengästyneenä. "Minä ostan sen. Kirjoitan asiamiehelle tänä iltana. Ja bangalon paikka — sen olen jo valinnut — on suurenmoinen. Teidän pitää tulla sinne jonakin päivänä minua neuvomaan. Ette kai pane pahaksenne, että jään tänne, kunnes voin asettua sinne asumaan? Eikö tuo äskeinen sadekuuro ollut kaunis? Minä olen kai myöhästynyt päivälliseltä? Juoksen vain sisään siistiytymään, hetken kuluttua olen taas luonanne."