"Kyllä, te sanoitte, että minä olin hirvittävä tai että minulla on hirvittäviä tapoja, mikä merkitsee samaa. Toivoisin, että bangaloni olisi valmis. Muuttaisin sinne huomispäivänä."
Mutta hänen vapisevat huulensa puhuivat toista, ja seuraavassa hetkessä
Sheldonin oli pahempi olla kuin koskaan hänen nauruaan kuunnellessaan.
"Minä tahdoin vain ärsyttää teitä, rehellinen intiaani. Ja ellette te nyt naura, niin minä epäilen, että olette minulle suutuksissanne. Kas niin, naurakaa! Mutta älkää toki" — lisäsi hän kiireesti — "älkää toki, jos se kiusaa teitä. Te näytätte aivan siltä, kuin teillä olisi hammassärkyä. Aivan niin, älkää vastustelko. Muistakaa, että lupasitte olla riitelemättä, jotavastoin minulla on oikeus yhä edelleen olla niin epämiellyttävä kuin suinkin haluan. Mutta alkaaksemme keskustella, 'Flibberty Gibbethän' on täällä. En tietänytkään, että se on niin iso kutteri. Mutta se on huonossa kunnossa. Sen köysistö on ylen hämäräperäinen, ja ensimmäinen ankara sadekuuro lakaisee luultavasti sen kannen putipuhtaaksi. Minä tarkkasin Noa-Noan ilmettä purjehtiessamme sen ohitse. Hän ei sanonut sanaakaan, veti vain suunsa hymyyn. Enkä minä häntä siitä moiti."
"Laivuri on hyvin sairaana", selitti Sheldon. "Ja hänen piti jättää perämies Ugiin pitämään huolta kaikesta, sikäläinen kauppiaani, Oscar, kun on saanut surmansa. Ja te tiedätte kyllä, millaisia merimiehiä neekerit ovat."
Joan nyökäytti myöntävästi päätään, ja sill'aikaa kuin hän näytti hautovan mielessään jotakin ylen tärkätä arvostelua, pyysi Sheldon saada toisen annoksen lihaa — ei sen vuoksi, että hänen olisi ollut nälkä, vaan sen vuoksi, että hän tahtoi katsella tytön ohuita, kiinteitä sormia, joissa ei näkynyt jälkeäkään jalokivistä eikä sormuksista. Hän oli ihastunut pyöreään käsivarteen, joka näkyi hihan alta ja päättyi pehmeään ranteeseen, jota eivät vielä rumentaneet mitkään nuoruuden paettua ilmaantuvat suoniverkot. Sormet olivat tervasta ruskeat ja näyttivät niin perin poikamaisilta. Samassa Sheldonin silmät avautuivat. Niin se olikin. Hän oli äkkiarvaamatta, aivan sattumalta löytänyt Joanin kiduttavan, arvoituksellisen olennon avaimen. Nuo päivänpaahtamat, poikamaiset sormet selittivät kaiken. Eipä ihmekään, että Joan niin usein oli saanut hänet pois suunniltaan. Hän oli koettanut kohdella häntä kuten naista, mutta hän ei ollut nainen. Hän oli vain tyttöletukka — ja lisäksi poikamainen tyttöletukka, jonka päivettyneet sormet mielellään askartelivat poikien lempitöissä, jonka ruumis ja lihakset nauttivat uinnista ja kaikenlaisista ankarista voimainponnistuksista ja jonka mieli paloi seikkailuihin, kuten jokaisen tavallisen pojan, jota miellyttivät pyssyt ja revolverit, Cowboy-hatut ja sukupuolesta piittaamaton toverillisuus.
Hänen näin miettiessään ja katsellessaan hänestä alkoi jostakin syystä tuntua siltä, kuin hän olisi istunut kirkossa kaukana kotimaassaan ja kuunnellut kuoripoikien laulua. Joan muistutti näitä poikia tai ehkä mieluummin heidän ääntään. Hänessä oli tuota samaa sukupuolettomuutta. Hänen ruumiinsa oli naisen ruumis, mutta hänen mielensä ei ollut vielä aikuinen. Hän ei ollut ollut sellaisten vaikutusten alainen, jotka edistävät kypsymistä. Hänellä ei ollut ollut äitiä. Von, hänen isänsä, alkuasukaspalvelijat ja alkuperäinen saarelaiselämä olivat määränneet hänen kehityksensä suunnan. Hevoset ja pyssyt olivat olleet hänen lelunsa, teltat ja matkaleirit hänen leikkitupansa. Päättäen hänen omista sanoistaan hänen opistokautensa oli ollut opinnoille omistettua maanpakolaisuutta, alituista kaipuuta Hawaiin hurjille ratsastus- ja uintiretkille. Hän oli kasvatettu kuin poika ja ajatteli kuin poika. Tämä selitti hänen suuttumuksensa hameenhelmoja kohtaan ja sen vastenmielisyyden, jonka säädyllisen sovinnaisuuden säännöt hänessä herättivät. Jonakin päivänä hän vielä tulee täysikäiseksi, mutta toistaiseksi hän oli vasta kehittymässä.
No hyvä, hänellä ei siis ollut muuta neuvoa kuin kohdella Joania kuin poikaa eikä erehtyä kohtelemaan häntä kuin naista. Hän tuumi itsekseen, voisiko rakastaa sitä naista, joka hänestä kehittyisi, kunhan hän kerran heräisi — ja hän tuumi myös, voisiko rakastaa häntä juuri sellaisena kuin hän oli ja itse herättää hänet. Oli miten oli, Joan oli joka tapauksessa vallannut suuren sijan hänen elämässään, sen hän oli huomannut iltapäivällä tarkastellessaan merta sadekuurojen väliajoilla. Sitten hän muisti Beranden huonot raha-asiat ja menot, joita oli odotettavissa, ja hänen otsansa rypistyi.
Hän huomasi äkkiä, että Joan oli sanonut jotakin. "Pyydän anteeksi", sanoi hän. "Mitä te sanoittekaan?"
"Te ette kuullut sanaakaan, sen minä tiesin", nuhteli tyttö. "Minä sanoin, että 'Flibberty-Gibbet' on liian kurjassa kunnossa ja että minä huomenna — kun te ensin olette puhunut laivurin kanssa, niin ettei se loukkaa hänen tunteitaan — annan miesteni toimittaa siinä suursiivouksen. Sitten me myös puhdistamme sen pohjan, jossa nyt riippuu neljän tuuman pituinen parta. Minä näin sen, kun se kallistui tuolla selällä. Älkää unohtako, että minä jonakin päivänä aion tehdä pienen purjehdusretken 'Flibbertyllä', vaikkapa minun sitten täytyisi karata sillä."
Heidän juodessaan kahvia verannalla alkoi Piru äkkiä hurjasti haukkua ja hypellä pihalla lähellä rannanpuoleista veräjää. Lopulta Sheldon meni pelastamaan pelästyneen alkuasukkaan sen pahoinpitelystä ja vei hänet portaille kuulustellakseen häntä.