"Mitä te pidätte heistä?" kysyi Joan.
"Mitäkö? No niin, vanhasta von Blixistä en sano mitään pahaa, hän on tavallaan kelpo mies. Mutta Tudor on liian kevyt, liian pintapuolinen, ymmärrättehän. Jos joutuisin haaksirikkoisena autiolle saarelle niin valitsisin heistä von Blixin seurakseni."
"Minä en oikein ymmärrä tuota", vastusteli Joan, "Mitä teillä on
Tudoria vastaan?"
"Muistatteko Browningin runon 'Viimeinen herttuatar'?"
Joan nyökäytti päätään.
"No niin, minusta Tudor muistuttaa häntä."
"Mutta hänhän oli ihastuttava!"
"Niin olikin. Mutta hän oli nainen. Mieheen nähden vaatimukset ovat toiset, hänellä tulee olla enemmän itsensähillitsemiskykyä, enemmän malttia ja harkintaa. Miehen pitää olla lujempaa, vankempaa ainesta, hän ei saa niin helposti kuohua yli äyräittensä. Tudorin kaltainen mies hermostuttaa minua. Mieheltä täytyy vaatia enemmän tyyneyttä."
Joan tunsi olevansa hiukan eri mieltä, ja Sheldon huomasi sen ja tuli pahalle tuulelle. Hän muisti huomanneensa, kuinka Joanin silmät olivat alkaneet loistaa hänen puhutellessaan vierasta. Hitto vie, oliko hän tulemassa mustasukkaiseksi? kysyi hän itseltään. Miksi Joanin silmät eivät olisi saaneet loistaa? Mitä se häneen koski?
Toinenkin vene oli laskettu kuunarista vesille ja rannalle jäävän retkikunnan varusteet tuotiin nopeasti maihin. Kymmenkunta laivamiestä liitti veneet kokoon rannalla. Niitä oli yhteensä viisi — kapeita, huomattavan pitkiä pursia, joilla oli terävät keulat ja ulkonevat laidat. Kussakin oli kolme kaksilappeista melaa ja useita rautakärkisiä sauvoimia.