Jeri vastasi yhtä innokkaasti kielellään ja olan hieronnalla, sitten molemmat hypähtivät askeleen taaksepäin ja katselivat toisiaan valppaina ja kysyvinä, melkein kiistanhaluisina, jolloin Jerin korvat olivat heristyneet eläviksi kysymysmerkeiksi ja Miksin terve korva samoin, mutta sen toinen korva säilytti ainaisen omituisen, käpertyneen muotonsa. Sitten ne aivan yhtaikaa lähtivät vierekkäin kirmaamaan hurjaa vauhtia pitkin rantaa nauraen toisilleen ja tuon tuostakin lyöden olkapäitään yhteen juostessaan.
»Aivan samoin, aivan samoin», sanoi kuvernööri, »juoksevat myös niiden isä ja äiti. Olen katsellut niitä usein.»
Mutta kymmenpäiväisen yhdessäolon jälkeen tuli ero. Miksi oli ensimmäisellä käynnillään Arielilla, ja se ja Jeri viettivät iloisen puolituntisen sen valkealla kannella, sillä aikaa kuin veneitä hinattiin kiireesti kannelle, purjeita järjestettiin ja ankkuri nostettiin. Kun Ariel alkoi liukua pitkin vedenpintaa ja kallistui virkeän pasaatituulen täyttäessä sen purjeet, hyvästelivät kuvernööri ja kapteeni Kellar viimeisen kerran ja laskeutuivat portaita myöten odottaviin veneisiinsä. Viime hetkessä kapteeni Kellar sieppasi Miksin kannelta, pani sen kainaloonsa ja hypähti valaanpyyntiveneensä perätuhdolle.
Kiinnitysköydet irrotettiin, ja kummankin veneen perätuhdolle nousi seisomaan yksinäinen valkoinen mies, kumpikin pää alttiina tropiikin kuuman auringon pistokselle, kun he heiluttivat lakkejaan kohteliaasti ja kauan viimeisiksi jäähyväisiksi. Ja Miksi, johon innostus oli tarttunut, haukkui haukkumistaan ikään kuin huomauttaakseen, että sekin oli läsnä jumalien suuressa juhlatilaisuudessa.
»Sano hyvästi veljellesi, Jeri», kuiskasi Villa Kennan Jerin korvaan pidellessään sitä värisevistä kyljistä laivan laidalla, mihin oli sen nostanut.
Ja vaikka ei ymmärtänytkään hänen puhettaan ja vaikka ristiriitaiset tunteet raastoivat sitä, Jeri kiitti häntä vääntelemällä ruumistaan, heittämällä päänsä nopeasti taaksepäin ja leiskauttamalla suutelevaa punaista kieltänsä. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä se kurkotti päätään yli laidan katsellen nopeasti häipyvää Miksiä ja päästi surunsa ja tuskansa ilmoille samalla tavalla kuin sen äiti Timi Meringen rannalla kauan aikaa sitten, silloin kun se itse oli purjehtinut pois kapteeninsa kanssa.
Sillä Jeri oli saanut erota niin monta kertaa, että se ymmärsi nytkin eroamisen olevan kyseessä, ja mistäpä se olisi tietänyt, että se tapaisi Miksin jälleen vuosien perästä maailman toisella puolella eräässä kaukaisen Kalifornian satumaisessa laaksossa, missä ne saivat elää päivänsä loppuun rakastettujen jumalien hellässä hoivassa.
Miksi nojasi etukäpälineen veneen reunaan ja haukkui Jerille hämmästyneellä ja kysyvällä äänellä, ja Jeri ulvoi valittavan vastauksen, jota toinen ei ymmärtänyt. Naisjumala puristi Jeriä rintaansa vasten toisella kädellään, ja hänen vapaa, puoliksi suljettu kätensä lepäsi laivan laidalla. Se jäi lepäämään ja pysyi aivan hiljaa, unohti kokonaan Arielin, joka liukui tuulessa kupariosat auringossa välkkyen, ja Miksin, joka pieneni pienenemistään etäisyyteen valaanpyyntiveneen loitotessa. Yhtä hiljainen oli Villakin.
Ja niin katosi Jeriltä Tulagi, sen rantakukkulalla oleva kuvernöörin bungalov, sen satamaan ankkuroineet alukset ja Miksi-koira, sen veli. Se oli elämässään tottunut tällaisiin katoamisiin. Samoin olivat kadonneet Meringe, Arangi ja Somo kuin unen kangastukset. Samoin olivat kadonneet kaikki maailmat ja satamat ja koralliriuttojen ympäröimät laguunit Arielin matkatessa ankkuripaikasta toiseen meren ääretöntä ulappaa.