»Olemme Kopo-niemen kohdalla», selitti Borckman, kun molemmat miehet tuijottivat ylähangan puolella häämöttävään korkeaan maahan. »Matkaa ei ole tehty enempää kuin kymmenen mailia, eikä ole tietoakaan paremmasta vauhdista.»
»Tuonne ylhäälle kokoontuu paljon tavaraa, milloin sitten alas tullee», virkkoi Van Horn, ja kumpikin katseli pilviä, jotka ajelehtivat hajanaisina joukkoina himmeiden tähtien alla.
Tuskin perämies oli noutanut peitteensä hytistä ja laskeutunut kannelle, kun virkeä, voimakas tuulenhenkäys syöksähti maalta päin ja alkoi kiidättää Arangia tyynessä vedessä yhdeksän solmun nopeudella. Hetkisen Jeri koetti seisoa vahdissa kapteenin kanssa, mutta pian se kääriytyi kokoon ja nukahti puoleksi kannelle, puoleksi kapteenin paljaalle jalalle.
Kun kapteeni kantoi sen peitteelle ja kääri sen siihen, se nukkui pian uudelleen, mutta ei aikaakaan, kun se oli jälleen hereillä, poissa peitteestä ja kapteenin kävelykumppanina kannella. Silloin aloitettiin toinen koulutunti, ja viiden minuutin kuluttua Jeri tiesi, että sen oli pysyteltävä peitteen suojassa, että kaikki oli hyvin ja että kapteeni kulkisi koko ajan sen lähellä.
Neljän aikaan alkoi taas perämiehen vahtivuoro.
»Mentiin kolmekymmentä mailia», kertoi Van Horn. »Mutta tuuli muuttui epävakaiseksi. Pidä silmällä maanpuoleisia tuulenpuuskia. On parasta laskea nostoköydet kannelle vahtimiesten selviteltäviksi. Tietysti ne eivät pysy hereillä, mutta nukkukoot edes köysillä.»
Jeri heräsi kapteenin asettuessa peitteen alle ja ryömi kuin vanhasta tottumuksesta hänen kainaloonsa vaipuen uneen kerran onnellisena niiskautettuaan ja pienellä viileällä kielellään suudeltuaan kapteenin poskea, jota vasten sitä hellästi painettiin.
Puolta tuntia myöhemmin tuntui maailmanloppu olevan käsissä, mikäli Jeri saattoi sellaista käsittää. Sen herätti kapteenin nopea hypähdys, joka vieräytti peitteen ja sen syrjään. Arangin kansi oli muuttunut seinäksi, jota myöten Jeri luisui ärjyvässä pimeydessä. Jok'ainoa köysi naukui ja vinkui tuulispäitten rajusta voimasta.
»Isonpurjeen köydet selviksi! Joutuin!» kuuli Jeri kapteenin huutavan kovalla äänellä, se kuuli myös nuorien vinkuvan väkipyörissä, kun Van Horn kiristi pimeässä voimakkaasti kääntököysiä ja päästi kiireesti jalusnuoran juoksemaan polttavien kämmentensä läpi yhdellä ainoalla kiinnitysnappulan väännöllä.
Kaikki tämä ja monet muut äänet, laivamiesten huudot ja Borckmanin ärjyntä, tunkeutuivat Jerin korviin, kun se liukui uuden, epävakaisen maailmansa jyrkkää pintaa pitkin. Mutta se ei singahtanut laitaa vasten, jolloin sen hennot kylkiluut olisivat murtuneet. Sen sijaan lämmin vesi, joka virtasi merenpinnan alle vajonneen laidan yli himmeänä fosforitulena, otti sen pehmeään syliinsä. Siinä se sotkeutui ajelehtivaan nuoravyyhteen aikoessaan uida.