Samassa Van Hornin pyyhkäisi jaloiltaan luisuva joukko palaavia villejä, jotka olivat keikahtaneet kannelle yhdeksi sekamelskaksi ensimmäisestä tuulenpuuskasta. Sätkivä rykelmä, johon hänkin oli joutunut, kieri suojan puolen piikkilankoja vasten ja vajosi siellä veden alle.
Jeri oli niin lujasti sopukassaan, ettei se vierinyt pois. Mutta kun se huomasi kapteenin komennusten keskeytyvän ja hetkeä myöhemmin kuuli hänen kiroilevan piikkilangoissa, se päästi kimeän haukunnan ja alkoi raastaa ja repiä raivokkaasti peitettä päästäkseen irti. Jotakin oli tapahtunut kapteenille. Se tiesi sen. Muuta se ei tietänytkään, sillä se ei ajatellut ollenkaan itseään keskellä tätä maailmanlopun kaaosta.
Se lakkasi haukkumasta kuunnellakseen uutta ääntä, ukkosentapaista purjeenläjähtelyä, jota huudot ja kirkuminen säestivät. Se ymmärsi, mutta ymmärsi väärin sen ennustavan pahaa, sillä se ei tietänyt, että se oli laskeutuva isopurje, jonka puomiköyden kapteeni oli katkaissut puukollaan.
Helvetillisen metelin yltyessä Jeri lisäsi sitä haukunnallaan, kunnes tunsi käden hapuilevan peitettä. Se rauhoittui ja nuuski. Mutta käsi ei ollutkaan kapteenin. Se nuuski uudelleen ja tunsi henkilön. Se oli Lerumie, mustaihoinen, jota se vasta eilisaamuna oli nähnyt Timin kierittelevän rannalla, joka oli potkaissut sitä hännännipukkaan ja jonka se viikko sitten oli nähnyt heittävän Panua kivellä.
Köydenpätkä oli poissa, ja Lerumien sormet etsivät Jeriä peitteen sisästä. Jeri päästi kiukkuisimman murinansa. Tämä oli pyhyydenloukkaus. Se oli valkoisen jumalan koira ja sentähden tabu jokaiselle mustaihoiselle. Se oli varhain oppinut lain, ettei mustaihoinen saanut koskea valkoisen jumalan koiraan. Kuitenkin Lerumie, joka oli itse pahuus, julkeni koskea siihen, vieläpä maailman tehdessä loppuaan.
Ja kun sormet koskettivat sitä, se tarrautui hampain niihin. Mutta sitten mustaihoisen toinen käsi löi sitä niin kovasti, että sen hampaat heltisivät sormista.
Raivoten kuin pikku piru Jeri tunsi, kuinka sitä napattiin niskasta, niin että se oli tukehtua, ja kuinka se lingottiin läpi ilman. Ja lentäessään se jatkoi raivonsa purkamista. Se putosi mereen ja vajosi suolaiseen veteen, jota tunkeutui suuntäysi sen keuhkoihin, kohosi pinnalle, oli läkähtyä, mutta ui. Uiminen oli itsestään selvää, sitä sen ei tarvinnut ajatella. Se ei ollut milloinkaan opetellut uimaan sen enempää kuin hengittämäänkään. Sen oli ollut pakko opetella kävelemään, mutta se ui luonnostaan.
Tuuli ulvoi sen ympärillä. Ryöppyävä vaahto, jota tuuli kuohutti, täytti sen suun ja sieraimet ja löi sitä silmiin pistävänä ja sokaisevana. Ponnistellessaan ilmaa saadakseen se tuntematta veden ominaisuuksia kurkotti kuonoaan mahdollisimman korkealle päästäkseen tukahduttavasta vedestä. Seurauksena oli, että se, kadotettuaan vaakasuoran asentonsa ja räpisteleväin jalkojen lakattua kannattamasta, vajosi kohtisuorasti veden alle. Mutta se kohosi pinnalle läkähtymäisillään henkitorveensa tunkeutuneesta vedestä. Tällä kertaa se vaistomaisesti pyrki sinne päin, minne oli helpointa päästä, ojentautui vaakasuoraksi ja jatkoi uimistaan. Tuulenpuuskan vaimetessa se kuuli pimeyden läpi puoleksilasketun isonpurjeen läjähtelyn, laivamiesten kimeät huudot, Borckmanin kiroukset ja kapteenin voimakkaan äänen, joka huusi:
»Tarttukaa helmanuoraan, pojat! Lappakaa ravakasti! Kiskokaa, kiskokaa! Jalustakaa, kaksi väkipyörää! Pitäkää kiirettä, kirotut!»