Sitten Jeri näki valaanpyyntiveneen epäselvän hahmon yhtäkkiä sukeltavan esiin pimeydestä, se huikaistui silmiinsä sattuvan valokimpun pistoksesta, ja kesken ilonhaukuntaansa se tunsi kapteenin käden tarttuvan sen niskanahkaan ja kohoavansa ilmaan.
Se painautui likomärkänä kapteenin sateesta kastunutta rintaa vasten, sen häntätöpykkä räpsi vimmatusti kapteenin käsivartta, joka piteli sitä, sen ruumis kiemurteli ja sen kieli nuoli nuolemistaan kapteenin leukaa ja suuta, poskia ja nenää. Eikä kapteeni tietänyt, että hän itse oli likomärkä ja että hänellä oli ensimmäinen aste ajoittaista malariaa, joka oli äkkiä puhjennut kosteuden ja jännityksen vaikutuksesta. Hän tunsi vain, että hänen vasta eilisaamuna saamansa koiranpentu oli jälleen turvassa hänen sylissään.
Miesten soutaessa hän ohjasi venettä peräsintanko kainalossa voidakseen pidellä Jeriä toisella kädellään.
»Voi sinua pikku riepua», leperteli hän itsekseen. »Voi sinua pikku riepua.»
Ja Jeri vastasi kielensä lipaisuilla, nyyhkyttäen ja itkien, niin kuin eksyneet lapset tekevät, kun heidät on löydetty. Se vapisi ja värisi, mutta ei kylmästä, vaan äärimmäisestä kiihoituksesta.
Laivalle palattuaan Van Horn lausui perämiehelle arvelunsa tapahtumasta.
»Pentu ei ole itsestään pudonnut laivasta, eivätkä laineetkaan ole huuhtoneet sitä laidan yli. Sidoin sen peitteeseen köydellä.»
Hän meni kannen poikki mesaanimaston luona koolla olevien laivamiesten ja kuudenkymmenen palaavan villin joukkoon ja valaisi lyhdyllään peitettä, joka yhä oli jamssisäkkien päällä.
»Tuo sen todistaa. Köysi on katkaistu. Solmu on siinä vielä. Kuka heittiö on syyllinen?»
Hän tutki mustien kasvojen muodostamaa kehää suunnaten siihen lyhtynsä valosuihkun, ja sellainen syyttävä suuttumus leimusi hänen katseestaan, että kaikkien silmät painuivat alas tai kääntyivät poispäin.